Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Nuorena Lili oli ollut jokaisesta intensiivisestä hetkestä onnellinen, oli ollut valmis pitämään elämäänsä pausella, elämään stand by, liekehtimään saamissaan hetkissä, istumaan väliajat beigenvärisissä odotushuoneissa.

Mitä hän nyt odotti? Ei itsekään tiennyt, tuskin juuri mitään, jokin lämmin vain liikahteli hänessä, hän ei tahtonut tukahduttaa sitä, harvinaista hellää läikähdystä, uskoi osaavansa elää sen kanssa satuttamatta itseään tai muita.

Pieni viesti, pieni toivo. Kyllä yhden päivän vielä kestäisi, jaksaisi odotusta, iloa, tätä hiljaista hyrinää, hänen sisikuntansa lujimpien vaijerien hyminää kesätuulessa. Ja vaikka Marius ei tulisi, hänellä olisi Mariuksen viesti, ystävällisyys, lempeys, niin, olisivat menneet päivät, Mariuksen heikottavan läsnäolon muisto.

Äkkiä ilo myllähti päällimmäiseksi kuin kultainen hiekka joenpohjasta, ilo omasta päivästä, Rauhasta joka odotti, auringosta ja puutarhasta. Hänellä oli surun sakeus, hänellä ei ollut kaikkea, hänellä oli paljon, tämä päivä.

Lili polkaisi pyörän vauhtiin ja nousi satulaan. Hän ei kääntynyt silloille vaan torin suuntaan. Hän kävisi äkkiä hallissa ja ostaisi koko maailman ihanuudet.

Ei pelkästään Mariukselle. Vaan myös itselleen.

– Sirpa Kähkönen: Marius

Sirpa Kähkösen Marius oli täydellinen kirja luettavaksi elokuussa. Sen maailmaan oli ihana upota juuri silloin, kun kesä oli vielä täydessä voimassaan mutta ilmassa alkoi jo tuntua ensimmäinen aavistus sen päättymisestä. Romaanin siirtolapuutarhamiljöö, helle, kukat, tuoksut ja leppoisa oleskelu sykähdyttivät. Mariusta lukiessa tuntui melkein siltä kuin olisi itsekin saanut viettää päivän puutarhassa ilman erityistä kiirettä mihinkään.

Kuusikymppinen taiteilija-runoilija Lili viettää elokuista päivää puutarhamajassaan fiktiivisen Lönnbergin kartanon mailla Helsingissä. Seurana on vanha Rauha-koira, ympärillä loppukesän yltäkylläinen puutarha. Ennen kaikkea Lili odottaa. Odottamisen kohde on Marius, nuori ranskalainen mies, joka on viettänyt pari viikkoa Lilin luona auttamassa puutarhatöissä. Marius on jo lähtenyt, mutta hänen huivinsa on jäänyt mökille ja Lili toivoo hänen palaavan vielä hakemaan sen. Edellisen illan hyvästeissä on ollut jotakin, joka on saanut Lilin ajattelemaan, että ehkä heidän välilläänkin oli jotakin. Tai olisi voinut olla.

Lili on rakastunut. Siinä on jo lähtökohtaisesti jotakin kiinnostavaa. Kuusikymppisen naisen ihastuminen parikymppiseen mieheen ei ole aivan tavallisin suomalaisen romaanin rakkaustarina, eikä Kähkönen yritä tehdä siitä sellaista. Marius kertoo enemmän halun heräämisestä kuin siitä, voisiko halu johtaa mihinkään. Lili katsoo Mariusta, kuvittelee, muistaa ja odottaa. Samalla hän tarkastelee itseään naisena, jonka elämä ei ole ohi eikä ruumis ole muuttunut tunteettomaksi vain siksi, että nuoruus on kaukana takana.

Minusta juuri tämä on romaanin kiinnostavimpia puolia. Ikääntyvän naisen halu on kirjallisuudessa edelleen paljon harvinaisempi aihe kuin ikääntyvän miehen kiinnostus nuoreen naiseen. Jälkimmäiseen olemme tottuneet siinä määrin, ettei ikäeroa välttämättä edes tarvitse selittää. Mariuksessa asetelma käännetään ympäri, ja samalla näkyviin tulee kaikki se, mitä Lili itsekin joutuu ajattelemaan: saako näin tuntea, onko tunne naurettava, mitä nuori mies voisi nähdä hänessä?

Kähkönen ei kuitenkaan tee Lilistä surkuhupaisaa hahmoa. Ihastuksessa on yhtä aikaa eroottista kiihkoa, itseironiaa ja tietoisuutta ajan kulumisesta. Ehkä juuri siksi Marius tuntuu Lilistä niin voimakkaalta: hän edustaa jotakin nuorta, vapaata ja vielä avoinna olevaa samalla kun ympärillä elämä muistuttaa jatkuvasti rajallisuudestaan.

Yhden päivän aikana Lilin mieli liikkuu vapaasti nykyhetken, muistojen ja kuvitelmien välillä. Ihmisiä tulee ja menee, ja jotkut heistä tuntuvat olevan läsnä silloinkin, kun heidän paikkansa Lilin elämässä kuuluu jo johonkin toiseen aikaan. Erityisesti Paulin kanssa käydyissä keskusteluissa on jotakin hienon haurasta. Kähkösen maailmassa mennyt ei pysy siististi menneisyydessä, vaan rakkaat ihmiset jatkavat mukana keskusteluissa, muistoissa ja tavoissa katsoa maailmaa.

Erityisesti pidin Lilin ja hänen taiteilijaystävänsä Inan tilataideteoksesta Yön puutarha, johon romaanissa palataan usein. Lönnbergin kartanon maille rakennettu öisin kukkivien ja tuoksuvien kasvien puutarha on tarkoitettu turva- ja lepopaikaksi ”kaikille, joita päiväsaikaan ajetaan takaa”. Teoksella on myös tummempi pohja: kartano on romaanin maailmassa toiminut sukupuolitautien sairaalana, johon naisia suljettiin pakkohoitoon, ja Lili ja Ina nostavat taiteellaan esiin kahden siellä eläneen nuoren naisen kohtalot.

Yön puutarha on yhtä aikaa aistillinen ja poliittinen, elävä ja menneitä muistava. Siellä saa laulaa, tanssia, hengittää ja vain olla. Minulle siinä tiivistyy jotakin olennaista koko Mariuksesta: mennyt kulkee nykyhetken rinnalla, eivätkä poissaolevat ihmiset välttämättä lakkaa olemasta läsnä.

Myös Lili elää voimakkaasti juuri aistien kautta. Hän syö, juo, haistelee, katsoo, muistaa kosketuksia ja tarkkailee omaa haluaan. Siksi hänen ihastumisensa Mariukseen ei tunnu irralliselta juonenkäänteeltä vaan osalta samaa ajatusta. Elossa oleminen on ruumiillista. Niin kauan kuin olemme täällä, voimme haluta, hengittää, maistaa, tanssia ja rakastua – vaikka kohde olisikin epätodennäköinen ja vaikka tietäisimme kaiken olevan väliaikaista.

Marius on pieni ja viipyilevä romaani, mutta sen alla liikkuvat suuret asiat: rakkaus, ystävyys, halu, vanheneminen, menetys ja kuolema. Silti päällimmäiseksi minulle jäi siitä kummallisen elämänmyönteinen tunne. Yön puutarhassakin kukat avautuvat juuri pimeässä. Ja ehkä siinä on koko romaanin kaunein ajatus. Vaikka tietää entistä paremmin, että kaikki päättyy, voi silti istuttaa jotakin kukkimaan yöksi.

Sirpa Kähkönen: 
Marius
Siltala 2026

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Annelin kirjoissa
Kirjavinkit
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Siri Hustvedt: Ghost Stories: A Memoir

Terhi Kivikoski: Pimeää kaikkina vuorokauden aikoina

Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta

Selja Ahava: Hän joka syvyydet näki

Eeva Soivio: Kertaalleen kuollut

Soili Pohjalainen: Perätilassa

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia

Seuraa Kirjaluotsia

halu Marius puutarha rakkaus Sirpa Kähkönen taide vanheneminen ystävyys