Teta Nazmiyen ihoon oli kirjottu tarinoita. Kun olin neljän tai viiden ikäinen pieni poika, rypyt hänen kasvoillaan kuuluivat leikkiin, jota leikimme yhdessä. Hän teki kynällä kasvoihinsa kaksi pilkkua ja meni päiväunille. Sain kyllä herättää hänet, mutta vasta sitten kun olin keksinyt mitä ryppyjä pitkin kulkemalla pääsi pisteestä toiseen. Teta sai sulkea silmänsä puoleksi tunniksi ja tiesi, että minä olisin sen aikaa täysin uppoutunut hänen kasvojensa karttaan. Minusta hauskinta oli yhdistää hänen vasen korvansa hänen oikeaan silmäkulmaansa. Tie kulki melkein suoraan otsan poikki yhtä pitkää ryppyä, joka lopulta kaareutui ja liittyi kolmeen silmäkulmasta lähtevään syvään kurttuun, jotka näkyivät varsinkin kun hän nauroi. Nuo leikit kaiversivat tetan kasvot mieleeni, ne olivat kuin kotiin vieviä kujia.

Kirjoitan tätä hetkellä, jolloin koko Eurooppa valmistautuu pitämään hiljaisen hetken Pariisin terrori-iskun uhreille ja omaisille. On toisaalta ihan ymmärrettävää, että lähellä tapahtuvat hirmuteot koskettavat ja järkyttävät enemmän kuin toisella puolen maailmaa ja vieraissa kulttuureissa koettu kärsimys. Osoittamalla myötätuntoa pelkästään meitä fyysisesti, henkisesti tai kulttuurisesti lähellä oleville, kaivamme syvemmäksi sitä kuilua, joka nämä murheet on alunperin aiheuttanutkin. Siispä tänään ja muinakin päivinä haluan kunnioittaa ranskalaisten lisäksi myös kaikkia muita ihmisiä, jotka joutuvat kärsimään sodan, konfliktien, väkivallan ja terrorin kauhujen vuoksi ympäri maailmaa. Ja haluan kiittää niitä rohkeita toimittajia ja kirjailijoita, jotka kirjoittavat näiden ihmisten tarinoita – olivat ne sitten tositarinoita tai empatiaa lisääviä fiktiivisiä kertomuksia. Tällaisia tarinoita tarvitaan, jotta voisimme oppia laajentamaan myötätuntoamme myös niille, jotka kärsivät kaukana meistä. Sillä ihmisarvo kuuluu kaikille.

Tällainen kirjailija on myös palestiinalaissyntyinen Susan Abulhawa, jonka sain kunnian tavata tänä vuonna Helsingin Kirjamessuilla. Mukaan tarttui myös signeerattu versio hänen uusimmasta romaanistaan Sininen välissä taivaan ja veden. Luin joitakin vuosia sitten hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa Jeninin aamut, ja muistan sen koskettaneen ja avanneen kurkistusluukun Palestiinan ja Israelin loputtomalta tuntuvaan konfliktiin. Molemmat kirjat antavat fiktiiviset mutta todelta tuntuvat kasvot palestiinalaisten kärsimykselle.

Susan Abulhawa - Helsingin kirjamessut 2015

On täysin sattumaa, että luin tämän heti perään luettuani holokaustista kertovan kirjan Jacobin takki. Aloitettuani Abulhawan kirjan tajusin miten julman ironinen ja jälkikäteen katsottuna merkityksellinen tämä sattuma oli. Sillä onhan historiallinen fakta, että toisen maailmansodan päättyessä holokaustista selvinneitä juutalaisia saapui suurena aaltona perustamaan uutta Israelin valtiota, mikä merkitsi puolestaan satojen tuhansien palestiinalaisten joutumista sorretuiksi ja häädetyiksi kotoaan. Näiden kahden teoksen satunnainen ketjutus antaa siis kolkon kokemuksen siitä, miten maailma kiertää kehää, mitään ei opita, vaan sama sorto, julmuus ja kostohenki siirtyy sukupolvilta ja kansakunnilta toisille. Siinä missä Eva Weaverin Jacobin takki yrittää ymmärtää sodan molempia osapuolia ja käsittelee myös sortajien syyllisyyttä ja häpeää, Abulhawan lähestymistapa on subjektiivisesti sorretun kärsimyksiä kuvaava. Toisaalta rajatun näkökulman ymmärtää, onhan Abulhawa itse palestiinalaispakolaisten tytär ja tekee työtä aktivistina erityisesti palestiinalaisten lasten elinolojen parantamiseksi. Puolueellinen lähestyminen ei kuitenkaan missään nimessä vähennä tämän kirjan arvoa ja vaikuttavuutta.

Kirjassa seurataan Barakan suvun vaiheita jatkuvien konfliktien värittämässä maailmassa. Tarina alkaa pienessä Beit Darasin palestiinalaiskylässä vuonna 1947. Barakan perhe joutuu muiden lailla pakenemaan kotikylästään israelilaisten brutaalin hyökkäyksen seurauksena. Suuri osa kyläläisistä saa surmansa ja loput sysätään väkivalloin matkalle kohti pakolaisleirejä ja Gazaa. Abulhawa ei jarruttele kuvatessaan väkivaltaa, raiskauksia ja mielivaltaista tuhoa ja tappamista. Ei kuitenkaan kannata pelästyä, sillä kaiken tämän hirveyden ohella Abulhawa onnistuu herkällä ja valoisallakin tavalla kuvaamaan läheisyyttä ja rakkautta, iloakin. Aurinko pilkottaa kyynelten lomasta ja hersyvä nauru raikuu tuskan läpi. Kirja on ennen kaikkea sukupolvitarina ja kuvaus perhesiteistä, rakkaudesta ja naisten välisestä solidaarisuudesta, jotka ylittävät suurimmatkin esteet.

Kirja on täynnä vahvoja naisia. Perheen matriarkalla, umm Mamduhilla, on tapana pyytää tiukan paikan tullen apua Sulayman-nimiseltä hengeltä. Muslimikulttuurissa on perinteisesti uskottu henkiin, džinneihin, joita on sekä hyviä että pahansuopia. Umm Mamduh muistuttikin siltä osin toista rempseää musliminaista, Banu-tätiä, joka myös jutteli džinnien kanssa Elif Shafakin kirjassa Kirottu Istanbul. Umm Mamduhilla on kolme lasta: kaunis ja kipakka Nazmiye, joka on tunnettu häpeämättömistä puheistaan, Maria, joka näkee ihmisten auroja erivärisillä silmillään sekä mehiläisiä hoitava, lempeä veli Mamduh, joka päättää vaimonsa kanssa etsiä parempaa elämää Yhdysvalloista. Näiden urheiden sielujen jälkeläisistä keskeisiin rooleihin kirjassa nousee kaksi lapsenlasta: Yhdysvalloissa sijaisperheestä toiseen pompoteltu ja hyväksikäytön uhriksi joutunut Nur sekä erikoista locked in -oireyhtymää sairastava Khaled. Khaledin todellisuuden ulottuvuuksia halkova kerronta toimii myös tarinan maagisena liimana.

Kirjamessuilla Susan Abulhawa kertoi teta Nazmiyen esikuvan olleen hänen oma isoäitinsä, joka oli Nazmiyen tapaan hyvin suorapuheinen ja häpeämätön matriarkka. Nazmiyella on vankkumaton maine aviovuoteen velhona, mistä todisteena on peräti 12 poikaa ja viimeisenä myös kauan kaivattu tytär, ja hänen suorasukaisia neuvojaan  avioelämään ja lihallisiin nautintoihin liittyen arvostetaan yhteisössä suuresti. Nurin tarina taas perustuu löyhästi Abulhawan omiin kokemuksiin amerikkalaisissa sijaisperheissä. Tämän tietäen luin Nurin tarinaa henkeäni pidätellen, ja toivon todella, ettei kaikki Nuriin liittyvä ole Abulhawan omakohtaisesti kokemaa. Nurin ja hänen isoisänsä poikkeuksellisen läheinen ja rakastava suhde on kuvattu kauniisti ja isoisän menetyksen musertavuuden pystyi tuntemaan melkein omissa nahoissaan.

Abulhawan kerronta on koskettavaa, riipaisevan kaunista ja kulttuurin kuvauksessaan ihastuttavan rehevää. Usein lukiessani itämaisiin kulttuureihin sijoittuvaa tarinaa, päällimmäisenä jää mieleen perheiden, sukujen ja naapureiden lämpimät suhteet ja keskinäinen huolenpito. Monet sukupolvet asuvat usein saman katon alla ja yhteyttä vaalitaan vaikka oltaisiinkin pitkiä aikoja erossa. Myös vieraat otetaan vastaan avosylin ja naapuria autetaan mahdollisuuksien mukaan. Ehkä me länsimaalaiset voisimme oppia jotain yhteisöllisyydestä ja vieraanvaraisuudesta.

sininen_valissa_taivaan_ja_vedenSusan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden
The Blue Between Sky and Water (2015), suom. Terhi Kuusisto
Like 2015.

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

Jätä vastaus.