menu Menu
Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
Esseet, Gummerus, Hosseini Silvia, Suomi 14/01/2022 2 kommenttia
Anna Burns: Maitomies Edellinen Meg Mason: Sorrow and Bliss Seuraava

Enemmän kuin mistä olen kotoisin, olen aina ollut kiinnostuneempi siitä, mihin olen menossa. Siksi, kuten tiedät, en ole käyttänyt elämässäni montakaan hetkeä juurieni ajattelemiseen. Ilahdun silti, kun tunnistan itsessäni samoja piirteitä kuin tädissäni: saman huumorintajun, saman huokauksen, samat kippuraiset varpaat ja heikosti vetävät laskimot.

Jos olisin saanut valita, olisin tietysti ottanut perinnöksi jotain kauniimpaa kuin suonikohjut. Mutta ajatellessani jotain tuollaista muistutan itseäni siitä, että maailma on täynnä kauneutta, eikä ole mitään syytä, että sen kaiken pitäisi olla juuri minussa.

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Luin tai siis kuuntelin äänikirjana Silvia Hosseinin edellisen esseekokoelman Pölyn ylistys kaksi vuotta sitten hiihtolomalla Levillä. Se olikin viimeinen lomareissu pitkiin aikoihin, sillä pian loman jälkeen alkoi tämä edelleen jatkuva pandemiatilanne. Siinä ihmetyksessä taisi jäädä myös Pölyn ylistys ylistämättä blogissa. Korjataan siis tilanne tällä uudella kokoelmalla Tie, totuus ja kuolema, joka alkaakin aiheeseen sopivasti matkailuteemalla. Omasta edellisestä ulkomaanmatkasta on jo 2,5 vuotta. Mikään mahdoton matkakuume ei ole iskenyt, mutta kieltämättä lämpö alkoi hieman nousta, kun kuuntelin Hosseinin ajatuksia ja kokemuksia matkailusta. Tietysti hän pohtii myös matkailun etiikkaa, kuten asiaan kuuluu. Lentohäpeää hän lievittää kompensoimalla eli ostamalla aneita ja tunnustaa kirjan olevan hiilimöykky, onhan se pääosin kirjoitettu matkoilla. Onneksi on, sillä oli kyllä valtavan kiinnostavaa saada esimerkiksi tuomisia Sisiliasta, jossa muslimien vaikutus Euroopan kulttuuriin ja tieteeseen näkyy erityisen hyvin. Kyseisessä esseessä nimeltä Etsivä löytää Hosseini sukeltaa Euroopan muslimivaikutteiden pariin apunaan mm. Andrea Camillerin Montalbano-dekkarit ja sitrushedelmien historiasta kertova teos.

Tien päällä ollaan myös esseessä Miesten tarinoita, tällä kertaa Jack Kerouacin Matkalla-romaanin kyydissä. Tämän esseen kohdalla huokailin ja turhauduin ja taisin nopeuttaa äänikirjankin melkein tuplanopeudelle. Tämän ja parin muun esseen kohdalla tuli vahva tuttuuden tunne, aivan kuin olisin aiemminkin lukenut/kuullut samaa. Pari kirjan esseistä onkin julkaistu aiemmin eri lehdissä, mutta ne eivät olleet niitä, joista tuo tunne kumpusi. Ehkä kyse on siitä, että Kerouacista ja esimerkiksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanista on kirjoitettu niin paljon ja juuri tällaisissa feministisissä konteksteissa, etten saanut näistä esseistä mitään uutta näkökulmaa irti. Miesten tarinoita -esseessä kritisoidaan myös Saara Turusen Medusan huone -näytelmää ja sen esittämää tulkintaa patriarkaalisesta kulttuurista ja kirjallisuuden kaanonista. Minäkään en Hosseinin tavoin häikäistynyt Medusan huoneen alleviivaavasta symboliikasta, mutta toisaalta olen myös väsynyt tähän ”miesten ja naisten kirjoittamat kirjat” -vääntöön. Niin ilmeisesti Hosseinikin, mutta päätti kuitenkin vielä jatkaa teeman hämmennystä omalla näkökulmallaan. Ehkä elän jollain tapaa niin samankaltaisessa kirjallisessa kuplassa Hosseinin kanssa, että monet teemat tuntuvat siksi niin tutuilta ja puhkikolutuilta.

Parhaimmillaan Tie, totuus ja kuolema on käsitellessään omaperäisempiä aiheita tai leikitellessään erilaisilla kertomisen tavoilla. Esimerkiksi minuuden moninaisuutta ja identiteettipolitiikkaa käsitellään oivaltavasti listamuotoisessa esseessä Kuka minä olen?, jossa myös lukijalla on mahdollisuus valita erilaisia tulkintavaihtoehtoja. Tässä esseessä käsitellään kiinnostavasti mm. Rachel Cuskin teoksia, mutta toisaalta myös toistetaan Miesten tarinoita-esseessä jo käsiteltyjä teemoja. Äänikirjamuodossa tämä essee oli hankala, sillä lyhyitä listakohtia numeroineen oli raskasta kuunnella.

Iranilaisia kirjeitä on kiinnostava kirjemuotoinen essee. Siinä Hosseini on Teheranissa sukuloimassa ja kirjoittaa kirjeitä Tampereella asuvalle ystävälle tai rakastetulle. Kirjeet avaavat hurjan kiinnostavia ikkunoita tavallisten iranilaisten elämäntapaan ja kulttuuriin, vertautuen suomalaiseen todellisuuteen. Persialainen ruokakulttuuri, kohteliaisuuskulttuuri, juhlimistavat, hellittelysanat ja huumori tulevat kattavasti käsitellyiksi. Uskonnon ja politiikan vaikutusta tavallisen arjen tasolla käsitellään myös vivahteikkaasti, tasa-arvokysymystä unohtamatta. Naisten asema ei ole niin mustavalkoinen kuin usein länsimaissa luullaan. Kiinnostava yksityiskohta on iranilaisten suhde tanssiin. Hosseinin mukaan maailmassa ei ole toista kansaa, joka rakastaisi tanssimista yhtä paljon. Silti kotien ulkopuolella tanssia nähdään harvoin, sillä julkinen tanssiminen ja laulaminen on kiellettyä. Hosseini kertoo, miten iranilaiset usein rikkovat sääntöjä, sillä tanssimaan on päästävä! Tulen tästä eteenpäin kuvittelemaan iranilaiset salatanssijoina, jotka aina valvovan silmän välttäessä ottavat pari tanssiaskelta.

Koskettavimpia esseitä ovat Kuolema-osion esseet. Menetyksen ammattilaiset kertoo läheisen menettämisen surusta ja liikkuu taas kulttuurillisten viittausten ja omakohtaisuuden välillä. Omista kokemuksista nousee avioero ja pikkuveljen traaginen kuolema ja taustalla soi Leonard Cohen. Cohen on Hosseinin erityisalaa, hän on tekemässä väitöskirjaa Cohenin lyriikoista. Marraslinnut-esseessä kuolemateema linkittyy lintuihin. Linnuthan usein toimivat kuoleman symboleina ja viestintuojina tuonpuoleisesta. Tässä esseessä käsitellään tietysti myös maailmaa vaivaavaa lintukatoa, jonka me ihmiset olemme toimillamme aiheuttaneet. Luontokato ja erityisesti lintujen katoaminen on teema, johon törmään tänä päivänä kirjallisuudessa jatkuvasti.

Kirjan päättävä Aurinkokuningas on täynnä asiaa ulosteesta. Omakohtainen sairaskertomus perianaaliabsessista ja anaalifistelistä saa vertailukohdakseen Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV:n, joka kärsi samoista vaivoista. Ei siis paskempi kohtalonkumppani! Omaperäinen ja rohkea essee ällöttää, naurattaa, hämmästyttää ja saa ihailemaan kirjoittajansa avoimuutta ja kykyä linkittää henkilökohtainen ja yleinen, ajankohtainen ja historiallinen kiinnostavaksi kokonaisuudeksi. Se on muutenkin Hosseinin esseiden suola. Hosseini annostelee esseisiinsä sopivassa suhteessa kevyttä ja painavaa, huumoria ja vakavaa asiaa, tietoa ja tunnetta. Äänikirjassa henkilökohtaisuus syvenee, sillä kirjan lukee kirjailija itse. Hosseinin tyyli sekä provosoi että voittaa puolelleen. Sen huomaa myös keskustelusta, jota hänen taannoinen kirjoituksensa Helsingin Sanomissa sai aikaan lukutaidon tiimoilta. Jos omasta lukutaitopakista uupuu esseet, kannattaa vaikka aloittaa näistä!

Helmet-lukuhaaste 2022:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24 – Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija.

Silvia Hosseini:
Tie, totuus ja kuolema
Gummerus 2021
Äänikirjan lukija: Silvia Hosseini
Kuunneltu Storytelista

Muissa blogeissa:
Kirja vieköön!
Kirjavinkit
Kulttuuri kukoistaa
Mitä luimme kerran
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

äänikirja esseet helmet2022 helmethaaste Silvia Hosseini


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Minä pidin tästä kokoelmasta kovasti. Tästä sai kyllä paljon ajattelemisen aihetta.

    1. Tämä oli tosiaan monipuolinen, taitavasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä esseekokoelma. Aika vähän tulee esseitä luettua, tällaisia voisi lukea enemmänkin.

keyboard_arrow_up