Mama cried, and it was really loud, and then I thought that’s almost too loud for me to pretend I haven’t heard it now. I was all geared up to go to her, though as usual I had no idea what I could do to console her. Mama has been having these crying episodes ever since we applied for our Iranian passports, ever since we bought the suitcases. As if we’d suddenly broken open something she’d kept tied up securely for the last few years. And there has never really been anything to say to these outbursts, and so none of us said anything, plus, they were just too frequent and too inexplicable for Mo and me to be able to think of anything better to do than just hold her hand or sometimes stroke her shoulders.

I wondered why I wasn’t crying. Papa and Mo wouldn’t cry, obviously, and nor would Tara, because she’s much too little, and she doesn’t know anyone but the two uncles and aunts and the grandparents who have come to Germany. But I don’t cry, I just think a lot; there are all these jumbled thoughts and fragments of thoughts about everything that has happened. There are the five of us in Germany, our flat, the new corner bench, the new video recorder, the dinners when we tell stories about the old days, about Mo when he was little, about me and how I used to look after him, and sometimes stories about my cousin Ava, and Mama’s friend Khale Azar, and my grandparents – and then something will tighten inside me. There are people and smells and images that sit so deep and sometimes come to the surface so suddenly, feeling so right that I have no idea how I could have forgotten them on all those days at school and evenings in Marie’s room. They sit so deep because they’re bound up with childhood and security and safety. Until I go back to school and immediately forget it all. And then eventually it catches up with me again, and I think, Why is it that I have to carry these things around with me and Marie and David and bloody Maja don’t even know what that feels like? I really don’t want to know what it feels like to be Mama.

– Shida Bazyar: The Nights Are Quiet in Tehran

Kesän Berliinin-reissulla tuli tietysti poikettua Kulturkaufhaus Dussmanniin, joka on kirjojen ystävälle (tai oikeastaan matkaseuralaisille) suorastaan vaarallinen paikka. Olisin voinut viettää siellä helposti koko päivän. Onneksi kirjakauppa on auki yömyöhään, joten kiire ei tullut. Halusin ostaa matkalta jonkin saksalaisen nykykirjailijan teoksen. Kolmen kuukauden Duolingo-saksalla en kuitenkaan vielä rohjennut tarttua alkukieliseen romaaniin, joten päädyin ostamaan Shida Bazyarin The Nights Are Quiet in Tehran -teoksen englanninkielisen käännöksen. Valinta osoittautui erinomaiseksi.

Shida Bazyar syntyi Saksassa vuonna 1988 iranilaisille vanhemmille, jotka pakenivat Iranista islamilaisen vallankumouksen jälkeisiä vainoja vuonna 1987. The Nights Are Quiet in Tehran on hänen esikoisromaaninsa, joka ammentaa aineksia hänen vanhempiensa kokemuksista. Tänä vuonna tämä englanninkielinen käännös nousi International Booker -palkinnon ehdokkaaksi, eikä ihme. Romaani onnistuu yhdistämään historian ja yhden perheen tarinan tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa intiimiltä ja avaralta.

Romaani rakentuu viidestä minämuotoisesta näkökulmasta, jotka seuraavat saman perheen eri jäseniä eri vuosikymmenillä. Kerronta ei etene katkeamattomana tarinana, vaan jokainen uusi osa hyppää noin kymmenen vuotta eteenpäin ja antaa lukijalle ikään kuin tilannekuvan siitä, missä perhe ja sen jäsenet sillä hetkellä ovat. Ratkaisu toimii erinomaisesti: kaikkea ei selitetä auki, vaan lukija kokoaa itse yhteen, mitä vuosien aikana on tapahtunut.

Ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1979, jolloin isä Behzad osallistuu vallankumoukseen uskoen paremman Iranin syntyyn. Toiveet murskautuvat nopeasti uuden hallinnon vainoihin, ja lopulta perheen on paettava Saksaan. Toisessa osassa äänen saa äiti Nahid, jonka kautta kuvataan maanpakolaisuutta ja uuden elämän rakentamista vieraassa maassa. Kommunismiin uskova pariskunta odottaa pääsevänsä Itä-Saksaan, mutta yllättyy, kun pakolaisviranomaiset ohjaavat heidät Länsi-Saksaan. Se on yksi romaanin hienoista ironisista hetkistä: ideologiset ihanteet törmäävät pakolaisuuden arkeen, jossa omia toiveita ei juuri kysellä.

Kolmannessa osassa näkökulma siirtyy teini-ikäiseen Lalehiin, joka matkustaa äitinsä ja sisarustensa kanssa ensimmäistä kertaa Iraniin tapaamaan sukulaisia. Tämä oli minusta romaanin vaikuttavin osuus. Sen kautta pääsee kurkistamaan tavallisten ihmisten arkeen tavalla, johon uutisotsikot harvoin pystyvät. Perhejuhlat, sukulaisten väliset suhteet, pukeutumissäännöt, varovaisuus ja jatkuva tietoisuus siitä, mitä voi sanoa tai tehdä, piirtävät elävän kuvan yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat oppineet elämään jatkuvien rajoitusten keskellä.

Neljännessä osassa seurataan yliopistoikäistä Mo’ta, joka elää Saksassa mutta seuraa vuoden 2009 Iranin protesteja uutisten, internetin ja sosiaalisen median kautta. Hän kamppailee sekä oman identiteettinsä että vanhempiensa poliittisen perinnön kanssa. Lyhyessä epilogissa ääneen pääsee vielä perheen kuopus Tara, jonka näkökulma sitoo sukupolvien kokemukset kauniisti yhteen.

Pidin erityisesti siitä, kuinka luontevasti Bazyar näyttää historian vaikutukset eri sukupolvissa. Vanhemmille Iran on menetetty kotimaa, jonka muistot eivät koskaan jätä rauhaan. Lapsille se on samaan aikaan oma ja vieras maa – paikka, johon he kuuluvat, mutta jota he eivät täysin tunne. Jokainen perheenjäsen kantaa mukanaan samoja tapahtumia, mutta kokee ne omasta elämänvaiheestaan käsin.

Vaikka romaani käsittelee suuria poliittisia tapahtumia, sen painopiste on koko ajan ihmisissä. Bazyar ei kirjoita historiallista katsastausta vaan perheromaania, jossa politiikka näkyy ennen kaikkea siinä, miten se muovaa ihmissuhteita, vanhemmuutta, identiteettiä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Henkilöhahmot tuntuvat elävinä ristiriitoineen, eikä kirjassa etsitä yksinkertaisia sankareita tai syyllisiä.

Kirjaa oli myös mahdoton lukea ajattelematta Irania sellaisena kuin se on viime aikoina näyttäytynyt päivittäisissä uutisissa. Vaikka romaanin tapahtumat sijoittuvat vuosikymmenten taakse, historia ei tuntunut sulkeutuneelta luvulta. Päinvastoin se muistutti siitä, kuinka pitkään vallankumoukset, sodat ja autoritaarinen hallinto heijastuvat tavallisten ihmisten elämään – vielä sukupolvienkin jälkeen.

The Nights Are Quiet in Tehran on yhtä aikaa historiallinen romaani, pakolaisuuden kuvaus ja koskettava sukutarina. Se kertoo menetyksestä, kodista, identiteetistä ja siitä, kuinka historia kulkee mukana myös silloin, kun ihminen rakentaa elämäänsä toisessa maassa. Samalla se avaa Iranin lähihistoriaa kiinnostavalla tavalla. Pidin kirjasta todella paljon. Toivottavasti tämä palkittu teos saataisiin joskus myös suomeksi.

Helmet-lukuhaaste 2026:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34 – Kirjassa mennään piiloon.

Shida Bazyar: 
The Nights Are Quiet in Tehran
Nachts ist es leise in Teheran (2016),
englanniksi kääntänyt Ruth Martin
Scribe 2026

Sinua voisi myös kiinnostaa

Kiran Desai: The Loneliness of Sonia and Sunny

Jenny Erpenbeck: Kairos

Sanam Mahloudji: The Persians

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

Adania Shibli: Sivuseikka

Isabella Hammad: Enter Ghost

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Shokoofeh Azar: The Enlightenment of the Greengage Tree

Seuraa Kirjaluotsia

englanninkielinen esikoisromaani International Booker 2026 Iran pakolaisuus Shida Bazyar siirtolaisuus The Nights Are Quiet in Tehran vallankumous