1990-luvun alussa maantiedon oppikirjojen kartoissa oli paljon tuttuja euroviisumaita, myös sellaisia, jotka eivät olleet mukana ensimmäisellä kerralla, tietysti Iso-Britannia ja Irlanti, paikaltaan irrotettu ja lähemmäksi mannerta liimattu Islanti, kaakossa jännittävä Turkki ja kummallinen Jugoslavia.
– Leikkaukset ovat välttämättömiä, sanoivat ne, joilla oli päätösvaltaa. Syksyisin pyyhekumit ja vihot leikattiin kahtia ennen kuin ne jaettiin oppilaille, jotta jokaiselle riitti. Opettelimme sanomaan inflaatio, devalvaatio, federaatio.
Maantiedon oppikirjat pysyivät samoina, mutta todellisen maailman kartat muuttuivat. Itä-Saksa, Jugoslavia ja Neuvostoliitto katosivat, ja kadehdin edeltäviä sukupolvia, joilla oli ollut paitsi kokonaiset vihot myös vähemmän ulkoa muistettavia pääkaupunkeja. Kartat tuntuivat epävarmoilta ja epäluotettavilta. Kokeessa hätäilin, mitä pitäisi kirjoittaa tyhjälle viivalle, joka oli piirretty entisen Neuvostoliiton päälle. Kokeilin IVY, se tarkoittaa Itsenäisten valtioiden yhteisöä, mutta siitä ei saanut pisteitä, enkä uskaltanut kysyä, mitä olisi pitänyt vastata. En vieläkään tiedä.
Sinä keväänä Euroviisut olivat viimeistä kertaa sellaiset kuin ne minun lapsuudessani olivat, ja Euroviisut-92 oli viimeinen viisukasetti, jota todella todella kuuntelin. Oli poikkeuksellisen lämmin toukokuu, grunge repi farkkujani, ja muutoksen tuulet liikuttelivat Euroopan karttaa. Minä tanssin hitaita limudiskossa ja aloin siirtyä aikaan, jota kutsuttiin yläasteeksi. Tällaiseen aikaan liittyy, että vain poikkeuksellisen itsevarmat yksilöt pystyvät pitämään kiinni itselle tärkeistä asioista. Eurooppa ja minä olimme molemmat täynnä hämmennystä ja kysymyksiä.

– Satu Erra: Rondo ja modulaatio – Runoista, euroviisuista ja ymmärtämisestä

Satu Erran Rondo ja modulaatio – Runoista, euroviisuista ja ymmärtämisestä on niitä kirjoja, jotka tuntuvat osuvan täsmälleen oikeaan hetkeen. Ei vähiten siksi, että olen juuri lähdössä Berliiniin – yhteen kirjan tapahtumapaikoista. Kirjan äärellä olin vuoroin liikuttunut, vuoroin ääneen nauramassa, ja ennen kaikkea innostuin ajattelemaan. Harvoin kirja herättää yhtä aikaa näin paljon iloa, uteliaisuutta ja halua tarkastella omia käsityksiään uudesta näkökulmasta.

Teosta on kuvattu esseeromaaniksi, eikä nimitys ole pelkkä markkinointitermi. Se yhdistää esseen pohdiskelevuuden omaelämäkerralliseen kerrontaan, fiktiivisiin elementteihin ja leikillisyyteen tavalla, joka tuntuu raikkaalta. Hauskat apinavinjetit ja maagisrealistinen muodonmuutostarinaa sivuava juonne tekevät kokonaisuudesta yllättävänkin romaanimaisen, vaikka samalla keskustellaan kirjallisuudesta, kielestä, euroviisuista, politiikasta ja siitä, kuinka vaikeaa toisen ihmisen – tai joskus itsensä – ymmärtäminen voi olla.

Kirjan yksi tärkeimmistä aiheista on kieli. Se on väline, este, koti ja ulkopuolisuuden lähde. Erran kuvaus Saksaan muuttamisesta ja saksan kielen opettelusta oli riemastuttavan tunnistettavaa. Erityisesti ajatus siitä, että oppiakseen saksaa pitäisi ensin osata saksaa, nauratti ääneen. Tänä kesänä olen itse matkustamassa ensimmäistä kertaa Berliiniin ja yrittänyt valmistautua siihen muutaman kuukauden Duolingo-saksalla. Kirjan luettuani yritykseni tuntui yhtä aikaa hieman toivottomalta ja täysin perustellulta. Kieliä rakastavana ihmisenä en silti aio luovuttaa.

Kieli yhdistää myös kirjan toisen suuren teeman, euroviisut. Erra on kirjoittanut aiheesta pitkään, ja osa Helsingin Sanomissa julkaistuista teksteistä on löytänyt tiensä tähän teokseen. Se näkyy asiantuntemuksena, mutta ennen kaikkea kykynä tarkastella viisuilmiötä paljon pintaa syvemmältä. Euroviisut ovat tässä kirjassa kertomus kielistä, identiteeteistä, Euroopasta ja siitä, miten populaarikulttuuri heijastaa yhteiskunnallisia jännitteitä. Erra käy läpi kilpailun poliittista historiaa kylmän sodan ajoista viime vuosien Israel-keskusteluun asti ja osoittaa vakuuttavasti sen, minkä jokainen pitkäaikainen viisukatsoja oikeastaan jo tietää: Euroviisut eivät ole koskaan olleet epäpoliittinen tapahtuma, vaikka järjestäjät vuodesta toiseen niin vakuuttavat.

Samalla kirja on rakkaudentunnustus monikielisyydelle. Muistelen itsekin kaiholla aikaa, jolloin lähes kaikki maat lauloivat viisuissa omilla kielillään. Rakastan edelleen musiikkia, jonka sanoja en ymmärrä. Musiikki on kieli jo itsessään, eikä kaikkea tarvitse kääntää ymmärtääkseen jotain olennaista.

Ehkä kaikkein eniten yllätyin kuitenkin siitä, kuinka paljon kirja sai minut ajattelemaan runoutta. Olen pitkään kuulunut niihin lukijoihin, jotka kokevat runouden vaikeaksi. Otan runokirjan käteen ja luen sen kuin romaanin, nopeasti alusta loppuun, vaikka juuri niin sitä ei ehkä pitäisi lukea. Tunnistan hyvin sen häpeän, josta Erra kirjoittaa: ajatuksen siitä, että runot pitäisi osata ymmärtää oikein.

Juuri tämän häpeän Erra onnistuu purkamaan lempeästi. Hän muistuttaa, ettei runous ole arvoitus, jonka ratkaisemisesta saa täydet pisteet. Se on tila, jossa voi viipyä, erehtyä, hämmentyä ja löytää omia merkityksiään. Huomasin kirjaa lukiessani ajattelevani, että ehkä voisin vielä opetella lukemaan runoja uudella tavalla. Ehkä aloitan Erran omista runokokoelmista ja niistä kirjailijoista, joita hän kirjassaan suosittelee.

Luin Rondoa ja modulaatiota myös hieman henkilökohtaisesta syystä. Satun ja minun polut kohtasivat lukiossa. Jos silloin olisi pitänyt veikata, kenestä meidän kaveripiirissämme tulee kirjailija, olisin veikannut Satua epäröimättä. Koska kirja on omaelämäkerrallinen, odotin pienellä jännityksellä, millaisia muistoja hän nostaisi esiin noilta vuosilta. Niitä oli lopulta yllättävän vähän, mikä oli ehkä hyväkin.

Kirja sai kuitenkin minut pohtimaan myös omaa lukiokokemustani. Aloitin kyseisessä lukiossa vasta toisena vuonna, jolloin ystäväporukat olivat jo pitkälti muodostuneet. Vaikka minut otettiin lämpimästi vastaan, tunsin jääväni hieman ulkokehälle. Kämppikseni ystäväpiiri käytännössä adoptoi minut mukaansa, mutta en koskaan kokenut olevani täysin osa niitä yhteisiä muistoja, joita muilla oli ensimmäiseltä vuodelta. Sosiaalinen media on vuosien mittaan tehnyt yhteydenpidosta helpompaa, mutta samalla se on toisinaan korostanut tuota vanhaa ulkopuolisuuden tunnetta, kun saa seurata muiden jälleennäkemisiä sivusta.

Ehkä juuri siksi Erran pohdinnat häpeästä, ulkopuolisuudesta ja toisten ihmisten kohtaamisesta tuntuivat niin henkilökohtaisilta. Olemme samaa sukupolvea. Muistamme samat euroviisut, limudiscot ja kulttuuriset hetket. Molemmat tulimme Helsinkiin lukioon pikkupaikkakunnilta, minä vähän lähempää kuin Kuusamossa kasvanut Satu. Kirja onnistui tavoittamaan jotain hyvin tunnistettavaa siitä, millaista oli kasvaa juuri siinä ajassa.

Rondo ja modulaatio saattaa joidenkin mielestä vaikuttaa liian villisti rönsyilevältä kokonaisuudelta. Minä rakastin juuri sitä. Kirja kulkee runoudesta Euroviisuihin, Berliinistä häpeään, politiikasta kieleen ja takaisin, mutta sen punainen lanka ei koskaan katoa. Päinvastoin: juuri tuo kerroksellisuus tekee siitä niin elävän. Erran lempeä huumori, tarkkanäköiset havainnot ja utelias tapa katsoa maailmaa tekevät tästä yhden tämän vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani.

Meine Liebe, Satu – olipa ihanaa lukea kirjasi. Nyt pakkaan laukkuni ja lähden Berliiniin!

Helmet-lukuhaaste 2026:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37 – Kirja liittyy radioon tai televisioon (Yle 100 vuotta).

Satu Erra:
Rondo ja modulaatio: Runoista, euroviisuista ja ymmärtämisestä
Tammi 2026

Muissa blogeissa:
Kirjavinkit

Sinua voisi myös kiinnostaa

Alejandro Zambra: Literatura infantil

Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Seuraa Kirjaluotsia

autofiktio esseeromaani Euroviisut häpeä helmet2026 helmethaaste kielet omaelämäkerrallinen Rondo ja modulaatio runous Saksa Satu Erra