Pietro doesn’t dream. He has a rare night of deep and solid unthinking sleep. His breaths and heartbeats are smooth and few, his face resolved of its creases, his body a well of atom-self, an unworried sum of parts, as if he knows that outside the earth falls away in perpetual invention and leaves nothing more for him to do. Our lives here are inexpressibly trivial and momentous at once, it seems he’s about to wake up and say. Both repetitive and unprecedented. We matter greatly and not at all. To reach some pinnacle of human achievement only to discover that your achievements are next to nothing and that to understand this is the greatest achievement of any life, which itself is nothing, and also much more than everything. Some metal separates us from the void; death is so close. Life is everywhere, everywhere.

– Samantha Harvey: Orbital

Nyt on kaikki Booker-finalistit luettu. Viimeisenä Samantha Harveyn Orbital, johon en varmasti olisi kiinnittänyt huomiota ilman palkintoehdokkuutta. Avaruuteen sijoittuvat tarinat eivät lähtökohtaisesti vedä puoleensa, mutta aina kun niihin tartun, ne antavat valtavasti ajattelemisen aihetta. Ja sitä Orbital ehdottomasti tarjoaa. Romaani seuraa vuorokauden ajan neljää astronauttia ja kahta kosmonauttia, jotka kiertävät maapalloa kansainvälisellä avaruusasemalla. Kyseessä on siis yhdenpäivänromaani, mutta avaruusmatkaajien vuorokauden aikana maapallo ehtii pyöriä ympäri kuusitoista kertaa. Kyydissä on kaksi kosmonauttia Venäjältä ja neljä muuta astronauttia ovat Yhdysvalloista, Italiasta, Englannista ja Japanista. Kuusi eri kulttuureista tulevaa ihmistä, kaksi naista ja neljä miestä, jakavat saman pienen tilan avaruudessa. Kiinnostava lähtökohta siis.

Erityistä juonta tässä meditatiivisessa romaanissa ei ole eikä avaruusasemalla tapahdu mitään kovin järisyttävää. Ei tule teknisiä vikoja tai muuta dramaattista. On vain kuuden ihmisen katse kohti kotiplaneettaa ja sen näyn nostattamat ajatukset. Vain tämä pakkomielteinen kiertely, pyrkimys ymmärtää jotain maailmasta, universumista ja pienen ihmisen paikasta sen käsittämättömässä laajuudessa. Pientä draamaa aiheuttaa osaa maapallosta uhkaava taifuuni, jonka kehittymistä henkilöt tarkkailevat ja kuvaavat. Muuten kirjassa seurataan miehistön arkisia askareita avaruusasemalla ja heidän keskinäisiä ja pään sisäisiä pohdintojaan elämästä, tarkasteltuna kaukana kotoa kiertoradalta käsin. Näkökulma kiertää kaikkitietävän kertojan avulla orgaanisesti toisen henkilön luota toisen luo. Jonkin verran avataan henkilöiden taustaa ja persoonaa, mutta ei niin syvällisesti, että heihin ehtisi kiintyä. Kulttuurien yhteentörmäyksiä ei myöskään juuri synny, poikkeuksena vessajärjestelyt: venäläisten kosmonauttien vessat on kielletty astronauteilta ja sama toisinpäin. Tai ainakin vessoissa on ohjeistus Please use your own national toilet, mutta toistensa kierrätettyä virtsaa juomaan tottuneista avaruusmatkaajista tuollainen ohjeistus kuulostaa naurettavalta.

Painottomuus ja sen vaatima kurinalaisuus ihmiskehon toiminnan ylläpitämiseksi, sekä suljettu tila, jossa kaikki aika on tarkasti jaettu havaintojen ja kokeiden maksimoimiseksi, tekevät selväksi, että astronautin elämä on kaukana hohdokkaasta. Silti avaruusturistina olemisen viehätyksen myös ymmärtää. Revontulet, vuonot, aavikot, pyramidit, hurrikaanit ja valomerenä vilkkuvat kaupungit lipuvat ohitse aluksen ikkunoiden takana. Avaruudesta tarkasteltuna moni maanpäällinen asia tuntuu kovin triviaalilta. Mutta muuttaako perspektiivin vaihtaminen mitään? Vai onko vain ihmisen harhaa ja ylimielisyyttä ajatella, että muuttamalla näkökulmaa maahan, voimme muuttaa myös itse planeettaa? Ja onko näissä pohdinnoissa lopulta mitään uutta? Kirjailija toteaakin: But there are no new thoughts. They’re just old thoughts born into new moments.

Ilmeisesti Booker-ehdokkaana on oltava aina yksi avaruuteen sijoittuva romaani. Viime vuonna se oli Martin McInnesin In Ascension, joka tuli usein mieleen Harveyn kirjaa lukiessa. Tosin McInnesin romaani oli puhtaammin tieteisromaani, kun taas Harveyn teos on enemmän filosofinen romaani ihmisistä, jotka nyt vaan sattuvat olemaan avaruudessa. Siinä missä In Ascension turhautti venytetyllä pituudellaan (äänikirjana 13,5 tuntia), Orbital tuntui turhankin tiivistetyltä (äänikirjana 5 tuntia). Olisin mielelläni tutustunut paremmin henkilöihin ja edes jonkinlaista konfliktia ja draaman kaarta jäin myös kaipaamaan. Orbital on kauniisti kirjoitettu ja tunnelmallinen romaani, mutta varsinkin äänikirjana usein unettava ja jollain tapaa epämääräisenä vellova. Aina kun tuntui, että sain jostain henkilöstä tai ajatuksesta kiinni, pallo pyörähti uudestaan ja kelluin taas painottomana kauniiden sanojen keskellä.

Tämän vuoden Booker-voittaja julkistetaan 12.11.2024. Arvioni kaikista lyhytlistan ehdokkaista sekä suurin osa pitkän listan ehdokkaista löytyvät kootusti täältä: Kirjallisuuspalkintoja 2024

EDIT 13.11.2024: Samantha Harveyn Orbital valittiin vuoden 2024 Booker-voittajaksi.

Samantha Harvey:
Orbital
Penguin Audio 2023
Äänikirjan lukija: Sarah Naudi

Sinua voisi myös kiinnostaa

Rachel Kushner: Creation Lake

Anne Michaels: Held

Percival Everett: James

Charlotte Wood: Stone Yard Devotional

Yael van der Wouden: The Safekeep

Martin MacInnes: In Ascension

Seuraa Kirjaluotsia

#booker2024 äänikirja astronautit avaruus englanninkielinen ihmisyys maapallo Orbital Samantha Harvey