menu Menu
Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, Tammi, Turunen Saara 11/05/2021 4 kommenttia
Anneli Kanto: Rottien pyhimys Edellinen Ida Pimenoff: Kutsu minut Seuraava

Minä en saa unta, kuuma ilma leijuu asunnossa, enkä voi käynnistää ilmastointilaitetta, sillä mieheni mielestä se aiheuttaa nuhaa ja kurkkukipua, ja heti minkä tahansa puhaltimen nähdessään, hän alkaa köhiä, tunnustella kurkkuaan ja kaivaa kaulahuiveja kaapeista esille. Hän on herkkä vilustumaan, ja jos niin käy, hän makaa sängyssä ja hänelle tulee tarjoilla jauhettua särkylääkettä haaleaan veteen sekoitettuna, sillä niin hänen äitinsäkin on aina tehnyt. Ja jos särkylääke ei ole jauhettua tai jos vesi sattuu olemaan kylmää, hän joutuu kauhun valtaan ja kyselee, aiotaanko hänet vielä tyrmätäkin sen lisäksi, että hänen täytyy maata sairasvuoteellaan.

Kuuntelen kaukaista liikenteen kohinaa ja mietin Cherbourgin sateenvarjoja ja sitä, miten Geneviève saattoi olla niin vahva ja kuunnella järjen ääntä, kun itseltäni sellainen ei mitenkään onnistu.

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Saara Turusen Järjettömiä asioita oli minulle yksi tämän kevään odotetuimpia kotimaisia uutuuskirjoja, ja olihan se, järjettömän puhutteleva lukukokemus. Vaikka juonellisesti kirja ei tarjoa mitään järisyttävää, olisin voinut hengailla minäkertojan kanssa lempikaupungissani Barcelonassa ja kotoisasti Kaivopuiston rannoilla pidempäänkin elämänmenoa ihmetellen. Pidän myös järjettömän paljon Turusen kerronnan mutkattomuudesta. Kotimaiset nykykirjailijat tuntuvat suosivan yhä useammin runollista ja kokeilevaa kerrontaa. Välillä saan ähkyn runollisesta proosasta ja pakenen vieraskielisen kirjallisuuden selkeämmille vesille. Turusen kanssa ei ole tätä ongelmaa, sillä ytimekkäät lauseet tikuttavat kirkkaina eivätkä tarvitse tuekseen epämääräisiä kielikuvia. Dramaturgin ammattitaito välittyy tekstistä, maailma on helppo nähdä minäkertojan silmin ilman että kaikkia tunteita ja ajatuksia sanallistetaan.

Lyhyesti juonesta. Nuori dramaturgiopiskelija haluaa ulkomaille vaihtoon, päätyy Barcelonaan ja rakastuu katalaanimieheen. Varakkaan perheen poika ajelee motolla, tekee pienipalkkaisia töitä ja on aina iloinen. Naista tällainen iloisuus epäilyttää, mutta se vetää myös vastustamattomasti puoleensa. Kun opiskeluaikaa Barcelonassa on venytetty niin pitkälle kuin mahdollista, koittaa aika palata kotiin. Mitä tapahtuu rakkaudelle, kun kummallakin on oma elämänsä eri maissa? Kertoja tekee monesti päätöksen lopettaa järjetön suhde, mutta sitten masentuu, ei saa tehtyä töitä ja kituu ilman rakkautta. Aina he palaavat yhteen ja elämä on vuoroin Helsingissä ja vuoroin Barcelonassa. Pysyvästi kumpikaan ei halua toisen maahan muuttaa. Kun vuodet kuluvat, nousee myös kysymys lapsista. Miten se onnistuisi? Onko missään mitään järkeä?

Romaani resonoi varmasti parhaiten sellaiseen, jonka on helppo samaistua kertojaan. Ja minun oli, monelta osin. Saara Turusen kirjojen minäkertoja tuntuu oudosti elävän jossain hyvin likellä oman elämäni rinnakkaistodellisuudessa. Tämäkin kirja ikään kuin näytti millaisia vaihtoehtoisia valintoja olisin voinut elämässäni tehdä. Kirjan kertoja rakastuu ensin espanjan kieleen ja haluaa opiskeluvaihtoon Espanjaan. Hän päätyy Barcelonaan ja tajuaa vasta perillä, että espanjan kielellä ei siellä tee juuri mitään, vaan opiskelu tapahtuu katalaaniksi. Minäkin halusin Barcelonaan, mutta onneksi tajusin tuon kieliasian etukäteen ja valitsin siksi Madridin. Barcelonassa tuli sitten muutaman kerran matkailtua vuoden aikana. Kirjan kertoja varustautuu reissuun pakkaamalla laukun täyteen bikineitä ja kesähepeneitä, jotka osoittautuvat käyttökelvottomiksi. Asunto on talvella kuin jääkaappi eikä lämpöpatteriin ole varaa. Jaan täysin tämän kokemuksen: en ole koskaan palellut missään niin paljon kuin espanjalaisessa asunnossa, jossa pattereita ei saanut pitää päällä kalliin sähkön vuoksi. Kirjan kertojalle järjettömin asia on kuitenkin se, että hän menee ja rakastuu paikalliseen mieheen. Minulle Espanjan vuosi oli myös rakkauden vuosi, mutta tilanne oli päinvastainen. Ehdin tavata mieheni Suomessa ennen lähtöäni ja koko vaihtovuoden kaipasin kotiin enkä osannut nauttia ajastani Madridissa. Aika järjettömältä tuntui sekin. Onneksi meitä odotti kuitenkin yhteinen elämä samassa maassa, kun vaan maltoimme odottaa. Nyt olen jo vuosia kävellyt Kaivopuiston rantoja, jossa kirjan kertoja kävelee Suomessa ollessaan.

Luin siis kirjaa aivan poskettoman typerästi kuvauksena siitä, millaista elämäni olisi voinut olla, jos olisin itse valinnut toisin: mennyt Barcelonaan Madridin sijasta ja rakastunut suomalaisen sijasta espanjalaiseen mieheen. Keksin tälle lukutavalle terminkin: autofiktiivinen lukeminen. Jos olet kyllästynyt autofiktion epämääräisyyteen ja pohdintaan siitä mikä kirjassa on kirjailijan omaa elämää ja mikä fiktiota, suosittelen kokeilemaan autofiktiivistä lukutapaa: kirja kertookin omasta rinnakkaiselämästäsi 😂 Koska Turunen osaa muutenkin sanoittaa kertojansa ajatusmaailmaa ja ympäröivää todellisuutta niin kirkkaasti ja osuvan lakonisesti, tämä lukutapa toimi kohdallani täydellisesti. Tunnistan melankolisessa pohdiskelussa tuttua ulkopuolisuutta ja päättämättömyyttä, ajelehtimista ja itsensä tarkkailua, mutta kykyä myös pysähtyä ja huomata pienet kummallisuudet ja ilonaiheet ympärillään.

Järjettömiä asioita on myös vahvasti sukupolviromaani, joka pohtii mitä tarkoittaa olla aikuinen tässä ajassa, jossa ikä on vain numero ja maailma pullollaan mahdollisuuksia. Miten tehdä ne oikeat valinnat? Minulle herkullista antia oli myös espanjalais-katalonialaisen ja suomalaisen kulttuurin erojen pohdiskelu erityisesti tästä näkökulmasta. Muistan itsekin miten Espanjassa kauhisteltiin, että olin muuttanut pois lapsuudenkodista jo lukiolaisena. Siellä kun asutaan vanhempien luona usein vielä päälle kolmekymppisenä. Milloin voi siis sanoa olevansa aikuinen? Kun asuu omassa asunnossa? Kun on vakituisessa työpaikassa? Kun seurustelee vakavasti? Kun saa lapsia? Kirjassa varsinkin miehen sisko tuntuu jääneen ikuisesti vanhempien nurkkiin pyörimään, mikä kertojaa vähän ärsyttääkin. Miehen perheessä myös tapahtuu vuosien saatossa paljon: vanhemmat eroavat, tulee uusia puolisoja, veli sairastuu vakavasti. Etäsuhde ja eri kulttuuritausta erilaisine kohteliaisuuskäsityksineen vaikeuttaa kertojan asemaa perheessä. Hän miettii pitäisikö olla enemmän läsnä ja tukena vai pysytellä tarkoituksella etäämmällä ja antaa tilaa. Se mikä tuntuu itsestä oikealta tavalta toimia, voi toisesta tuntua välinpitämättömyydeltä tai tungettelulta.

Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jostakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheitukka, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarille. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena. Olen opetellut kiertämään sen kaukaa.

Järjettömiä asioita on rakkausromaani minun makuuni. Kertoja toisaalta kipuilee sen kanssa, voiko vakavasti otettava kirjailija edes kirjoittaa rakkaudesta. Cherbourgin sateenvarjot -elokuvaan palataan romaanissa useampaan kertaan romanttisen viihdehötön symbolina. Taidekoulussa miespuoliset opiskelukaverit olivat tuhahdelleet yltiöromanttiselle elokuvalle ja nainen joutui nauttimaan siitä salaa ja häpeillen. Kyseinen elokuva yhdistyy omassa mielessäni aina isääni, joka joskus mainitsi sen lempielokuvakseen. Taidan siis olla onnekas, kun olen saanut niin romanttisen insinöörin isäkseni. Tämä autofiktiivinen lukija kiittää siis kirjailijaa tästä matkasta ja jää odottamaan lisää romaaneja järjettömistä asioista.

Saara Turunen:
Järjettömiä asioita
Tammi 2021
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Amman kirjablogi
Helmi Kekkonen
Kirja vieköön!
Kirjavinkit
Kirsin Book Club
Lumiomena
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

autofiktio Barcelona Järjettömiä asioita parisuhde rakkaus rakkausromaani Saara Turunen Tammi


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Mainio keksintö sinulla – autofiktiivinen lukeminen :DD Minä en oikein saa otetta Turusen kirjoista, sukupolvikysymys kai.

    1. Autofiktiivinen lukeminen onnistuu parhaiten, kun kirja liippaa riittävän läheltä omaa elämää 😂 Turusen kirjat ovat kyllä vahvasti sukupolviromaaneja, mutta eihän se automaattisesti tarkoita etteikö niistä voisi muidenkin sukupolvien edustajat jotain irti saada. Itse taidan henkisesti kuulua 50-luvun Englantiin, kun sen ajan brittikirjallisuus vetää niin paljon puoleensa. Mutta sehän on kirjallisuuden rikkaus, jokaiselle löytyy jotakin puhuttelevaa eri elämänvaiheisiin eikä kaikesta tarvitse tykätä. Tajusin muuten juuri, että minulla on Rakkaudenhirviö edelleen lukematta. En tiedä miksi en saa siihen tartuttua, kun Sivuhenkilöstä ja tästä uudesta olen kuitenkin pitänyt. Ja tuossa yllä vielä kirjoitan, että jään odottamaan lisää.. Ehkä autofiktiivinen lukija minussa pelkää, mitä rinnakkaistodellisuuksia sieltä paljastuu 🤣

  2. Autofiktiivinen lukeminen kuulostaa hauskalta! Joskus tarinat resonoivat omassa elämässä hyvin voimakkaasti.

    1. Yleensä nautin enemmän omasta elämästä poikkeavien elämäntarinoiden lukemisesta, mutta välillä on kiinnostavaa kulkea näitä omaa elämää lähempänä olevia polkuja. Tosin saattaa niistä itselle vieraammista maailmoistakin löytyä paljon samaistuttavaa. Perustarpeet ja tunteet kun ovat kuitenkin ihmisellä samat, elää missä todellisuudessa tahansa. Autofiktiivisesti voi siis lukea mitä vaan 😄

keyboard_arrow_up