menu Menu
Rosa Montero: La ridícula idea de no volver a verte
Elämäkerta, Espanja, Montero Rosa, Seix Barral 21/02/2020 2 kommenttia
Bérengère Cournut: De pierre et d'os Edellinen Eero Huovinen: Äitiä ikävä Seuraava

La creatividad es justamente esto: un intento alquímico de transmutar el sufrimiento en belleza. El arte en general, y la literatura en particular, son armas poderosas contra el Mal y el Dolor. Las novelas no los vencen (son invencibles), pero nos consuelan del espanto. En primer lugar, porque nos unen al resto de los humanos: la literatura nos hace formar parte del todo y, en el todo, el dolor individual parece que duele un poco menos. Pero además el sortilegio funciona porque, cuando el sufrimiento nos quiebra el espinazo, el arte consigue convertir ese feo y sucio daño en algo bello.

Rosa Montero: La ridícula idea de no volver a verte

Espanjalainen kirjailija Rosa Montero sai miehensä kuoleman jälkeen ystävältään Marie Curien päiväkirjan, jossa kaksinkertainen nobelisti kirjoittaa tunnoistaan miehensä Pierre Curien äkillisen kuoleman jälkeen. Noiden päiväkirjasivujen lukeminen sai Rosa Monterossa aikaan niin vahvan tunne- ja ajatusryöpyn, että se piti saada purkaa kirjan muotoon. Syntyi La ridícula idea de no volver a verte, jossa Marie Curien kiehtovan elämäntarinan väliin punoutuu henkilökohtainen reflektointi menetyksestä, surusta, rakkaudesta, kirjallisuudesta ja naisen asemasta. Kirjan lopusta löytyy myös samainen ote Marie Curien päiväkirjasta, joka toimi Monteron kirjan sytykkeenä.

Marie Curie eli erityisen radioaktiivisen elämän. Puolassa vuonna 1867 syntynyt Maria Skłodowska kasvoi opettajaperheessä ja pyrki jo lapsesta asti määrätietoisesti opin polulle vastoin sen ajan naisten tyypillistä kotirouvan elämää. Hänen tiensä Pariisiin Sorbonnen yliopistoon oli nerokkaan suunnitelman tulosta. Hän sopi isosiskonsa Bronian kanssa, että kerää kotiopettajana rahaa siskon opintoihin ja sisko sitten auttaa hänet perässään Sorbonneen. Näin tapahtui ja Marieksi nimensä ranskantanut Maria aloitti fysiikan ja kemian opinnot Sorbonnessa vuonna 1891. Pian hän tapasi fyysikkokollega Pierre Curien ja heistä tuli kumppaneita niin rakkaudessa kuin uraa uurtavassa työssä radioaktiivisuuden parissa. He saivat yhdessä fysiikan Nobelin vuonna 1903 ja Marie Curie sai kemian Nobelin yksin vuonna 1911.

Marie ja Pierre Curien täydellisestä kumppanuudesta syntyi myös kaksi tytärtä, Irène ja Ève, josta jälkimmäinen oli vasta parivuotias kun Pierre menehtyi äkillisesti jäätyään myrskyssä hevosvankkurin alle. Marie Curien päiväkirjamerkinnöissä on koskettava kuvaus tuosta kohtalokkaasta päivästä. Marie käy tarkkaan läpi, mitä he tekivät, näkivät ja ajattelivat viimeisenä yhteisenä päivänä. Mitä syötiin, mitkä kukat olivat parhaimmillaan puutarhassa. Hän ikään kuin rekonstruoi sen täydellisen hetken, joka oli heidän viimeinen hetkensä yhdessä. Hän puhuttelee miestään kirjoittaessaan, kuin kirjoittaisi kirjettä jossain kaukana olevalle miehelle, joka saattaa minä hetkenä hyvänsä astella ovesta sisään. Montero kertoo miten itsekin tunsi miehensä kuoleman jälkeen kuin tämä olisi vielä elossa ja voisi tulla ovesta minä hetkenä hyvänsä.

Vuonna 1908 Mariesta tuli Sorbonnen ensimmäinen naisprofessori, kun hän otti vastaan edesmenneen miehensä paikan. Kirjasta käy ilmi miten vastahakoisesti ja raskain mielin Marie Curie astui miehensä saappaisiin ja miten vastenmieliseltä hänestä tuntui kuunnella onnitteluja nimityksen johdosta. On julmaa ironiaa, että Curien palkittu elämäntyö radioaktiivisuuden parissa vei hänet myös ennenaikaiseen kuolemaan. Hän oli vuosikaudet altistunut säteilylle, jonka haitallisuus terveydelle tunnistettiin liian myöhään. Itse asiassa radioaktiivisuutta oli pidetty terveydelle suotuisana ja erilaisia radioaktiivisia hoitoja kaupattiin kalliilla hinnalla. Tuntuu hurjalta nykytiedon valossa. Luultavasti Pierre Curien kohtalona olisi ollut sama säteilyn aiheuttama kuolema, ellei hän olisi joutunut onnettomuuteen. Myös vanhempiensa työtä jatkanut ja niin ikään Nobel-palkittu tytär Irène Joliot-Curie menehtyi säteilyperäiseen leukemiaan. Curien naisten menestys fysiikan ja kemian alalla oli kohtalokkaalla tavalla säteilevää.

Montero viittaa kirjassa välillä valokuviin, jotka ilmeisesti löytyvät painetusta kirjasta. Koska kuuntelin kirjan äänikirjaversion, jäin näistä paitsi. Onneksi kuvia voi kaivaa netistä. Tutkailin esimerkiksi Wikipediasta tätä mainiota kuvaa Solvayn fysiikan konferenssista, jossa Marie Curie on tympääntyneen tai väsyneen näköisenä viiksimiesten keskellä. Takarivissä voi nähdä esimerkiksi nuoren Albert Einsteinin ja hänen vieressään aivan oikeassa laidassa Paul Langevinin, jonka kanssa Mariella oli kohuttu suhde miehensä kuoleman jälkeen. Marie-parka näyttää siltä, että on saanut tarpeekseen äijäkerhon huonosta huumorista. Hänen lisäkseen joukossa näyttää olevan vain yksi toinen henkilö, joka on todennut, että fysiikassa voi pärjätä myös ilman hassuja viiksiä.

Marie Curie on ehdottomasti tämän kirjan kirkkain tähti, mutta pidin valtavasti myös Monteron omista pohdinnoista, jotka laajenevat Marie Curien elämästä universaaleiksi havainnoiksi kuoleman kohtaamisesta, naisen paikasta maailmassa, ihmissuhteista, perheistä, kunnianhimosta, luovuuden merkityksestä. Vaikka Monterolle side Curieen kumpusi aviomiehen kuolemasta ja siihen liittyvästä surutyöstä, hän paljastaa hyvin vähän miehestään Pablosta, joka kuoli syöpään vuonna 2009. Kirjan loppupuolella Montero kertoo, ettei oikeastaan osaa tai halua kirjoittaa sellaista autofiktiota, mutta on käsitellyt omia kokemuksiaan lukuisissa fiktiivisissä teoksissaan. Omasta surustaan hän kyllä kirjoittaa tässäkin kirjassa. Erityisesti jäi mieleen pohdinnat kuoleman kohtaamisesta nyky-yhteiskunnassa, siitä miten kuolema pyritään piilottamaan pois näkyvistä, vaikka se on osa normaalia elämää. Jo Marie Curie kirjoittaa päiväkirjassaan miten häntä harmitti että Pierren arkku oli peitetty tummalla kankaalla. Hän peitti arkun kukkasin ja istui sen vierellä koko päivän. Samasta teemasta kirjoittaa koskettavasti Meiju Niskala kirjassaan Sata kirjettä kuolleelle äidille. Niskalan teos tuli usein muutenkin mieleen tämän kirjan yhteydessä.

Äänikirjan lukee kirjailija itse ja Monteroa olikin aivan ihana kuunnella. Hän puhuu todella selkeää espanjaa, jossa on minulle tuttu madridilainen nuotti. Ainoastaan parista englanninkielisestä runosta en saanut selvää (espanjalaisten englannin ääntäminen on suomalaisten rallienglantiakin kammottavampaa), mutta onneksi hän myös käänsi ne espanjaksi. Montero kertoo kirjassa opiskelleensa myös psykologiaa Madridin Universidad Complutensessa, samassa yliopistossa, jossa minäkin opiskelin vuoden verran työpsykologiaa. Hän kertoo jättäneensä opinnot kesken, kun tunsi tulevansa hulluksi lukiessaan erilaisista mielen sairauksista. En ihmettele, itsekin olisin menettänyt järkeni jos olisin joutunut viettämään yhtään kauemmin tuossa entiseen naisvankilaan sijoitetussa opinahjossa. Psykologian opintojen sijasta Montero opiskeli journalistiikkaa ja on tehnyt näyttävän uran sekä toimittajana että kirjailijana. Hän on kirjoittanut yli 20 teosta ja saanut useampia tunnustuksia sekä kirjoistaan että artikkeleistaan. Hänen kirjojaan on käännetty monelle kielelle, muttei valitettavasti ollenkaan suomeksi. Onneksi Helmet-kirjastoista löytyy ihan hyvä valikoima hänen kirjojaan espanjaksi. Minulla on jo seuraava Montero odottamassa lukemista.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24 – Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

Rosa Montero:
La ridícula idea de no volver a verte
Seix Barral 2019 (alunperin julkaistu 2013)
Äänikirjan lukija: Rosa Montero
Kuunneltu Storytelista

Muissa blogeissa:
Kirja vieköön!
Tarukirja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja elämäkerta helmethaaste Marie Curie Rosa Montero suru


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Ai, tämä on kuunneltavissa Monteron itensä lukemana, onpa hieno juttu! Montero on taitava kirjailija, kumma kun häntä ei ole suomennettu.

    1. Montero lukee kirjansa aivan ihanasti, oli ilo kuunnella. Lainasin heti kirjastosta Monteron La loca de la casa, joka on ilmeisesti sekoitus romaania, esseetä ja omaelämäkertaa. Kiva löytää itselle uusi kiinnostava kirjailija, jolla on vielä niin laaja tuotanto. Harmi tosiaan, ettei yhtään ole suomennettu.

keyboard_arrow_up