menu Menu
Roope Sarvilinna: Osuma
Kotimainen kaunokirjallisuus, Sarvilinna Roope, Suomi, Tammi 16/11/2022 2 kommenttia
Kira Jarmysh: Naisten selli nro 3 Edellinen Sinikka Labba: Saanantauti Seuraava

Isbah palautti Monan mieleen lumisen asemapihan jolle aurinko ei enää osunut, sekä pyörän joka nojasi lumikinokseen kunnes Anders nosti sen kevyesti pystyyn ja kantoi heidän kotiinsa. Anders palasi juuri kun lyhyt talvipäivä kääntyi iltaan, mutta Monasta tuntui kuin valoa ei koskaan olisi ollutkaan ja hän unohti alkuperäisen Andersin, jos sellaista oli koskaan ollutkaan.

Isbah oli nimensä mukainen, hän oli välähdys Monan aamuissa, työpäivissä ja elämässä, hetkiä jotka Mona unohti ja joskus muisti.

Jos Isbah oli valoa, Jakob oli ollut jotain muuta. Jakob oli täyttänyt tilan hieman pyylevällä vartalollaan ja nopeilla liikkeillään. Hakiessaan ensimmäistä kertaa Isbahia kotiin viikonlopuksi Jakob oli sanonut ensin muutaman sanan tyttärelleen ja jutellut sitten tovin Monan kanssa. Pitkästä aikaa Mona oli tuntenut jotain unohdettua, ja hän oli välttänyt katsomasta Jakobin iloisiin ja vikkeliin silmiin. Hän oli huomannut kertovansa työstään ja kehuvansa Isbahia vaikkei yleensä uskonut muiden olevan kiinnostuneita hänen asioistaan. Ja Mona oli tiennyt mihin se johtaisi. Aavistanut ja toivonut.

Siitä häntä muistuttivat Isbah ja myöhemmin pelkkä valo. Katupöly ja liian kirkkaat keväät.

Roope Sarvilinna: Osuma

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Sain Roope Sarvilinnan romaanin Osuma viisi vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla ja se on jäänyt lukemattomana hyllyyn. Tarvittiin vain yksi nyrjähtänyt nilkka viikko ennen tämän vuoden messuja, niin saatiin tämä bloggaaja kaivamaan kirja hyllystä. Sain nimittäin sattumalta lääkärikseni ortopedian erikoislääkäri Roope Sarvilinnan, joka tunnetusti iltaisin muuntautuu romaanikirjailijaksi. Kirjailija-lääkäri antoi luvan lähteä messuille nilkkatuen kanssa ja kiitollinen potilas tarttui heti samana iltana kirjaan. Ja Osuma osui ja upposi. Samalla tämä romaani sai huomion pois kipeästä jalasta ja sen aiheuttamasta harmituksesta, kun haasteelliseen kerrontaan piti todella keskittyä. Ehkäpä Sarvilinna voisi määrätä potilailleen omien kirjojensa lukemista kuntoutusmuotona. Tarinapalapeliä ratkoessa ja taidokkaisiin lauseisiin uppoutuessa kipu väistyy.

Osuma on Sarvilinnan toinen romaani. Esikoisromaani Kateissa ilmestyi 2015 ja kolmas romaani Valkoinen vuosi vuonna 2019. Olin sinäkin vuonna kirjamessuilla kuuntelemassa Sarvilinnan haastattelua, josta olen raportoinut Twitteriin kirjailijan sanoneen: “Kaunokirjallisuus ei ole kaunokirjallisuutta, jos se ei käsittele rakkautta.” Rakkautta monelta kantilta käsittelee myös Osuma, jossa useamman ihmisen elämät kietoutuvat toisiinsa mosaiikkimaisessa ja runollisessa kerronnassa. Rakkauden lisäksi teemoina erottuvat sodan vaikutukset, uskonto, muisti ja muistot, elämän sattumanvaraisuus ja suuret kertomukset.

Andersin elämää määrittää yksi hetki, se kun hän veti liipaisimesta sotatantereella jossain päin Eurooppaa. Vierastaistelijan ura on aikaa sitten vaihtunut taidevälittäjän työhön ja elämä on päällisin puolin hyvin. On kiinnostava työ, ihana Mona-vaimo, kaunis koti arvostetulla alueella ja paljon matkoja ja kulttuurielämää. Silti mieli palaa jatkuvasti siihen tunteeseen, millaista on vetää liipaisimesta kaukaisilla vuorilla. Mona ei tuosta sisäisestä maailmasta pääse osalliseksi, mutta vaistoaa tietysti ettei kaikki ole hyvin. Hänen elämäänsä valoa tuo Isbah, nuori nainen työpaikalta, joka on kokenut sodan toisen puolen. Isbahin kautta elämään astuu myös Jakob, suurella karismalla ja kertomuksilla varustettu mies.

Pohjalaisia arvoja peräänkuuluttava Jakob kärrää vaimonsa Lean ja lapsiliutansa suviseuroilta Pohjanmaalta ja muuttaa Porin Reposaareen täyttämään maata tyttärillään. Tyttäret eivät rajoitu Reposaareen, sillä vanhatestamentillisen esikuvansa mukaan myös tällä Jakobilla on jalkavaimoja ja lapsia ympäri maata. Vaimo Lea tämän tiedostaa ja omalla tavalla hyväksyykin. Tyttäriä ja tyttärien tyttäriä kertyy niin, että ympäri maailmaa työn takia matkustavalle Jakobille tuottaa vaikeuksia muistaa montako tuliaismekkoa piti tuoda. Omien lasten lisäksi rakkautta riittää myös ottolapsille. Yksi heistä on Isbah, joka tuo Jakobin elämään Monan. Lopulta käydään Jaakobin painia sekä vertauskuvallisesti että konkreettisesti.

Kirjan kerronta vaihtelee hyvin minimalistisista lauseista, jopa sanaluetteloista, pidempiin tajunnanvirtaisiin virkkeisiin. Lyhyet luvut muodostavat fragmentaarisen tarinamosaiikin, jossa tapahtumat eivät kulje lineaarisesti, vaan niitä saa mielessään todella työstää koherenttiin järjestykseen. Samalla lyhyet katkelmat sisältävät valtavasti informaatiota, sillä niistä usein aukeaa loputtomia kerroksia historiaa, uskonnollisia kertomuksia ja intertekstuaalisuutta. Lukijan varaan jää, kuinka paljon noista kerroksista pystyy ja haluaa ammentaa. Kyllä kirjasta saa juonellisenkin tarinan kaivettua esiin, jos haluaa sillä lukemisen tasolla pysyä. Se on tietysti tarina rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta. Sotahistoriaa kirjassa kuljetaan toisesta maailmansodasta 90-luvun Balkanin sotiin ja vuoden 2015 sotaan Syyriassa. Tuntuukin lähes pahaenteiseltä, että tartuin tähän kirjaan nyt, kun sota on tullut entistä lähemmäs. Sotatarinat ovat niitä, joiden toivoisi joskus jäävän kokonaan historiaan.

Muisti on mosaiikki. Se vaatii etäisyyttä ja aikaa. Vasta sitten muodostuu kuva, kertomus.
Aikaa ei ole. On vain liike.
Kuva syntyy kuitenkin. Ja aika on. Lyhyt aikamme. Silloin tarinat syntyvät. Joku kertoo ne.
Silloin meitä ei ole.

Roope Sarvilinna:
Osuma
Tammi 2017

Muissa blogeissa:
Elämä on ihanaa
Kirja vieköön! (in memoriam)
Kulttuuri kukoistaa

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

ihmissuhteet muisti muistot Osuma pienoisromaani Roope Sarvilinna sota


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Kas, enpä ole kyllä aiemmin kirjailijasta ja kirjastaan kuullutkaan! Haastavalta ja kiinnostavalta kyllä kuulostaa. 🙂

    1. Minä olen tosiaan törmäillyt kirjailijaan messuilla ja nyt lääkärin vastaanotolla. Viimein tuli tartuttua kirjaankin. Muistan, että jostain Sarvilinnan kirjasta Hesari kirjoitti, että postmoderni ei sanana riitä kuvaamaan kerrontaa. Oliko tästä vai esikoisesta sanottua, en ole varma. Eipä tuo nyt niin hankalaa ollut ymmärtää, hyvin meditatiivinen lukukokemus kyllä.

keyboard_arrow_up