Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

He ovat pitkään hiljaa, ja hiljaisuus antaa tilaa katsella, tarkkailla. Eemil pakottaa katseensa pysymään Betelgeusen supernovassa.

Hänen Betelgeusensa, tekee mieli sanoa. Kuin hän olisi menettämässä jotakin, jonkun.

Kunpa me oltaisiin vielä täällä kun se kohtaa loppunsa, hän ajatteli joskus, sanoi ääneenkin, haaveili epätodennäköisestä. Ei hän ollut ajatellut asiaa näin pitkälle, tähän hetkeen jossa hän katsoo sitä kohti. Ehkä hän oli kuvitellut että näky tekisi hänet onnelliseksi, hurmioituneeksi. Että hän silloin ymmärtäisi sisintään myöten miten ihmeellistä on saada todistaa universumin kauneinta näytöstä, jonka se saattoi suoda. Mutta jokin Eemilissä kertyy tiukemmalle. Hän katselee punaisen tähden tilalle tullutta valopistettä, joka on hieman isompi kuin Betelgeuse. Tähti on mennyt. Valo roihuaisi taivaalla aikansa. Huomenna he seuraisivat miten se nousisi iltapäivästä, erottuisi kirkkaana auringonvalossakin. Betelgeuse täyttäisi ihmisten ajatukset ja uutisvirrat, kulkisi heidän kanssaan aikansa, vuosiakin, mutta sitten se olisi poissa niin kuin oli ollut jo satoja ja taas satoja vuosia. Ja kun Betelguise on mennyt, sen perässä hajoaa Orion ja talvikolmiokin, ja jäljelle jääneet koirien tähdet eivät kaksin saa pidettyä kolmiota kasassa.

Eemil puristaa silmiään kiinni, avaa ne, kiinni, hän ei voi itkeä tässä ja nyt, auton katolla. Jaakko huomaa sen, ehkä Jaakko ei ole katsonut taivaalle ollenkaan vaan tarkkailee häntä, kuin saalista. Se liikahtaa ja sen vartalo tulee lähemmäksi, kääntyy häntä kohti, ottaa hänet halaukseen. Ei tunnustelevaan tai tarvitsevaan niin kuin vielä aiemmin Tampereella, halaus on rauhallinen ja varma. Eemil nojaa päätään takin peittämään olkapäähän, tästäkin hän voi katsoa taivaalle, hänen ei tarvitse irrottaa katsettaan hetkeksikään, jos vain pitää silmät auki. Hän painaa ne kiinni. He ovat pitkään näin, liikkumatta, sillä tämän pidemmälle ei voi mennä. Ei ole tietä eteenpäin.

– Riikka Uljas: Punainen jättiläinen

Riikka Uljaan esikoisromaani Punainen jättiläinen vetää puoleensa jo ennen ensimmäistä sivua. Kansi lupaa jotakin suurta ja ehkä jopa myyttistä – lumihuippuinen vuori ja sen yllä hehkuva punainen jättiläistähti viittaavat mittakaavoihin, jotka ylittävät arjen. Romaani kuitenkin ankkuroituu tiukasti pirkanmaalaiseen maisemaan, ja juuri siinä syntyy sen jännite: kaukaisen ja tutun, kosmisen ja arkisen väliin.

Päähenkilö Vroni on kotoisin Itävallan Alpeilta, mutta hänen elämänsä on kulkenut Berliinin kautta suomalaisen Jaakon rinnalle. Avioliitto on ehtinyt jo hiipua ja Vroni on valmis lähtemään, kunnes Jaakon äidin vakava sairastuminen muuttaa suunnan. Vroni jää Jaakon rinnalle – ensin hetkeksi, sitten vähän pidemmäksi aikaa. Äidin kuoleman jälkeen Jaakko tarvitsee häntä yhä enemmän, ja pariskunta päätyy muuttamaan Tampereen seudulle, Jaakon lapsuuden maisemiin. Väliaikaisesti, Vronille vakuutetaan. Lukija aavistaa nopeasti, ettei mikään ole väliaikaista.

Surulla on romaanissa oma painovoimansa. Se vetää Jaakkoa puoleensa, mutta samalla se avaa jotakin, mikä on ollut suljettuna paljon kauemmin kuin äidin kuolemasta lähtien. Vroni huomaa pian, ettei kyse ole vain menetyksestä, vaan jostakin syvemmästä, nimeämättömästä. Jaakko alkaa tuntua vieraalta tavalla, jota ei voi selittää pelkällä surulla. Suomalainen vaitonaisuus saa romaanissa tummemman sävyn: se on aktiivista vaikenemista, yhteisesti ylläpidettyä suojaa. Jaakon nuoruuteen liittyy tapahtumia, joista Vroni saa vain sirpaleita. Nimet – Tume, Emppu, Maija – nousevat esiin kuin varjot, mutta kukaan ei suostu kokoamaan niistä kokonaisuutta. Ei edes Hannu, Jaakon isä, jonka kanssa Vroni muuten löytää yhteyden. On kuin jokainen tietäisi, mutta kukaan ei kanna vastuuta kertomisesta. Ei auta vaikka Vroni itse ystävystyy Maijan kanssa ja tutustuu tämän veljiin Tuomoon ja Eemiliin. Vähiten hän saa irti Jaakosta itsestään.

Tämä hiljaisuus alkaa eristää Vronia. Hän on jo valmiiksi vieras maassa, jossa tunteita ei pueta sanoiksi, ja nyt hän on myös ulkopuolinen tarinassa, joka määrittää hänen elämäänsä. Kun Alpeilla tapahtuva lumivyöry pyyhkii pois tuttuja maisemia, rinnastus on väistämätön: myös Vronin elämä tuntuu hautautuvan jonkin alle, hitaasti mutta vääjäämättä. Ajatus paluusta Berliiniin etääntyy, samalla kun nykyhetki muuttuu yhä vaikeammin kannettavaksi.

Punainen jättiläinen on romaani valinnoista, jotka tehdään usein epävarmuudessa ja joiden seuraukset kantavat pitkälle. Se kysyy, milloin jääminen muuttuu luopumiseksi itsestä ja milloin lähteminen on ainoa tapa säilyttää jotakin olennaista. Samalla se tarkastelee monikulttuurista parisuhdetta tavalla, joka ei korosta eroja ulkoisina, vaan näyttää, miten ne kietoutuvat hiljaisiin oletuksiin, tapoihin ja siihen, mitä pidetään sanomisen arvoisena.

Romaanin rakenne nojaa vähittäiseen paljastamiseen, ja se toimii. Lukija kulkee Vronin rinnalla, yhtä tietämättömänä, yhtä riippuvaisena muiden vihjeistä. Siksi kaikkea ei tee mieli sanoa ääneen: osa romaanin vaikuttavuudesta syntyy juuri siitä, miten se pitää lukijan hieman epätasapainossa, pakottaa katsomaan kohti jotakin, joka ei heti hahmotu.

Ja lopulta teoksen nimi saa merkityksensä. Punainen jättiläinen on tähti, jonka valo saavuttaa meidät viiveellä – muistona jostakin, joka on tapahtunut kauan sitten, mutta vaikuttaa yhä. Uljaan romaanissa menneisyys toimii samalla tavalla. Se ei ole ohi, vaikka sen tapahtumat olisivat jo kaukana. Se säteilee edelleen, muokkaa, vetää puoleensa. Ja sen rinnalla ihmisen elämä näyttää yhtä aikaa pieneltä ja käsittämättömän painavalta.

Helmet-lukuhaaste 2026:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 41 – Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis.

Riikka Uljas:
Punainen jättiläinen
Tammi 2026

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Johanna Forss: Pidot

Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta

Satu Laatikainen: Hyvästi itä

Tiina Laitila-Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit

Seuraa Kirjaluotsia

esikoisromaani helmet2026 helmethaaste Kotiinpaluu monikulttuurisuus parisuhde Punainen jättiläinen Riikka Uljas salaisuudet