menu Menu
Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe
Kotimainen kaunokirjallisuus, Stresa, Suomi, Toivanen Pirjo 25/04/2019 2 kommenttia
Amita Trasi: The Color of Our Sky Edellinen Mia Franck: Pommipuutarha Seuraava

Kolmosratikka kolistelee Pukevan ohi. Loppuunmyyntilaput roikkuvat paperoiduissa näyteikkunoissa, metrotyömaa ei ehtinyt pelastamaan tavarataloa. Suurin osa Kaisaniemenkadun liikkeistä on pimeinä, entinen pankkikonttori on muuttunut kaljabaariksi. Sieltä raikuu epävireinen karaoke. Moni työtön löytää lohtua iskelmistä, ehkä juuri siksi kabareehen uskotaan. Revyyt ovat suosittuja Keski-Euroopan metropoleissa, niin meille näyttelijöille on kerrottu. Siihen saumaan teatterin johto on iskenyt ja tarjoaa ravintolaelämää kuvaavia produktioita sekä teatterissa että kapakkaympäristössä. Tämä ensi-iltaan ehtinyt Rose esitetään vanhaan malliin lavalla, emmekä jää yleisön pölinän ja astioiden kilinän varjoon.

Kotona Kalliossa täytän emaliammeen ja kaadan sinne puoli pulloa alakerran kemikalion konkurssipesästä markalla osatamaani kylysaippuaa. Se kuohuu valkoiseksi pilveksi, vaikka viimeinen myyntipäivä on mennyt aikaa sitten. Valmistajat keksivät painaa päivämäärän pulloihin ennen lamaa, mutta mikä saippuassa voi vanheta. Saippuan teho ja laventelin tuoksu eivät katoa vuodessa eikä kahdessa.

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe

Pirjo Toivasen esikoisromaani Pyhä paha perhe kuljettaa lama-ajan Suomeen, 90-luvun konkurssiaaltojen pyyhkimään maisemaan. Harmaa on perusväri niin taloudessa kuin tyhjien liiketilojen autioittamassa kaupunkimaisemassa. Väsyneitä ihmisiä viihdytetään kabareella, jota Helsingin Kaupunginteatteriin kiinnityksen saanut näyttelijä Mirja Mustasaari saa esittää illasta toiseen. Ennen tärkeää ensi-iltaa lohkeaa hammas ja on päästävä pikaisesti hammaslääkäriin. Hammaslääkäriasema Hymysuusta löytyy avulias Juha, joka paikkaa sekä Mirjan hampaan että aukon ihmissuhderintamalla. Juha on ihana, mutta Juhan firmalla ei ole kaikki ihan kunnossa. Poliisi ryhtyy selvittämään Hymysuun kadonneen yhtiökumppanin tekemiä talousrikoksia ja Juha on vaarassa sotkeutua petosvyyhtiin.

Eronnut Mirja asuu pienessä kämpässä Kallion Karhupuiston laidalla. Esiteini Marko asuu enimmäkseen isällään ja jääkiekkokaukalossa. Äidin kanssa syödään pizzaa ja katsellaan ikkunasta Kallion paloaseman touhuja. Mirjan ex-mies Arto valittaa, ettei äiti ole tarpeeksi kiinnostunut poikansa touhuista (virkistävää, että välillä näinkin päin). Markon polvi on vihotellut ja Arto epäilee, että kyse on reumasta. On saatava tietää, onko vanhempien suvuissa taipumusta reumaan. Mirjalle tämä on sysäys ottaa viimeinkin selvää omasta suvustaan. Mirja on adoptoitu eikä tiedä mitään vanhemmistaan. Hän on aina tuntenut olevansa aivan eri puusta veistetty kuin adoptioperheensä, varsinkin aina niin kunnollinen ja menestynyt Terhi-sisko. Teatterin lavalla Mirja on tottunut tulkitsemaan monenlaisia tunteita, mutta oman elämän draama vie hänet pettävään maastoon ja sekoamisen partaalle.

Toivanen kuvaa kiinnostavasti omien juurten etsintää ja merkitystä, adoptiosiskosten välisiä jännitteitä ja perheiden dynamiikkaa. Perhe- ja ihmissuhdeteemat nivoutuvat sujuvasti osaksi taloushuolien sävyttämää ajankuvaa. Romaanin ajankuva ja miljöö kiinnostivatkin minua erityisesti. Itsekin asuin Kalliossa 90-luvulla ja ilmaisutaidon lukiolaisena tuli myös käytyä usein Kaupunginteatterissa, jopa valkolakin sain päähäni päänäyttämön lavalla. Niihin aikoihin matkustin myös Pariisiin ja Barcelonaan, joissa kirjan päähenkilötkin reissaavat. Tuttuja polkuja siis mentiin tässä kirjassa. Vaikka yleensä nautin enemmän kirjoista, joissa voin tutustua itselleni vieraisiin kulttuureihin, välillä on hauskaa kun voi bongata tuttuja tapahtumapaikkoja ja ilmiöitä. Joitakin aikajanallisia epätarkkuuksia kirjasta löysin enkä ihan saanut kiinni missä vuosissa tarkalleen ottaen liikuttiin. Esimerkiksi kirjassa käydään Mäkelänrinteen uimahallissa, joka avattiin 1999, ja sitten elokuvissa katsomassa Aladdin, joka tuli ensi-iltaan vuonna 1992. No, pikkujuttujahan nuo ovat.

Pyhä paha perhe on sujuvaa luettavaa, tosin kirjan teksti oli niin pientä piperrystä, että aloin jo epäillä onko näköni huonontunut vai mistä on kyse. Olisiko pienkustantamo yrittänyt säästää painamalla mahdollisimman pientä pränttiä. Onneksi sisällöltään tarina toimii niin vetävästi, ettei minifontista tullut kynnyskysymystä. Jännärimäisiä piirteitä sisältävä tarina etenee hyvällä poljennolla, kun useamman perheen salaisuudet kietoutuvat koukuttavasti toisiinsa. Dialogissa hypätään välillä Porin murteeseen, varsinkin kun Mirja puhuu adoptioäitinsä Eevan kanssa. Olen joskus jakanut saman työhuoneen porilaisen kanssa ja hänkin vaihtoi ”kotikieleen” aina puhuessaan äitinsä kanssa puhelimessa. En muista aiemmin törmänneeni porilaiseen puheenparteen kirjallisuudessa, virkistävä juttu sekin.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37 – Pienkustantamon julkaisu.

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe
Stresa Kustannus 2017
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Elämä on ihanaa
Hyvä huomen
Kirja vieköön!
Kulttuuri kukoistaa
Lukijan roolissa
Lukuneuvos
Tuhansia sivuja

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe

esikoisromaani helmethaaste ihmissuhteet lama perhesalaisuudet Pirjo Toivanen Pyhä paha perhe Stresa Kustannus


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Minäkin asuin Kalliossa 90-luvulla, ja laman autioittamat liiketilat muistan hyvin. Pidin tästä, vaikka loppu kääntyi vähän liian auvoiseksi. Stresa kertoi, että heille sattui pieni kömmähdys fontin koon janssa. Varmasti tulevat kirjat ovat helpommin luettavissa.

    1. Minä en varmaan osannut silloin laman merkkeihin kiinnittää huomiota kun opiskelijabudjetilla elelin omassa taidelukiokuplassani. Kiinnostavaa oli kyllä lukea sen ajan tutuista kulmista. Kalliokin on muuttunut paljon niistä ajoista. Karhupuistosta on tullut jopa viihtyisä 😀 Hyvä kuulla, että Stresan seuraavia kirjoja voi lukea ilman suurennuslasia.

keyboard_arrow_up