menu Menu
Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa & Tulen varjot
Käännöskirjallisuus, Lemaitre Pierre, Minerva Kustannus, Ranska 02/01/2019 0 kommenttia
Aki Ollikainen: Pastoraali Edellinen R. O. Kwon: The Incendiaries Seuraava

Viha, jota hän tunsi Pradellea kohtaan, oli muuttunut vihaksi häntä itseään kohtaan, hän inhosi itseään, kun ei voinut lakata pelkäämästä Pradellea. Pradellen pelkkä nimi sai hänen sydämensä tykyttämään. Eikö painajainen päättyisi koskaan? Melkein kokonaiseen vuoteen hän ei ollut muistellut Pradellea, vaikka oli silti ajatellut häntä koko ajan. Häntä oli mahdotonta unohtaa. Albertin ei tarvinnut kuin katsoa ympärilleen, ja hän näki miehen jäljet kaikkialla elämässään. Eikä vain omassa elämässää. Édouardin kasvot, heidän jokapäiväinen elämänsä, kaikki, aivan kaikki juonsi tuohon alkusysäykseen: mieheen, joka tuijottaa raivoisasti suoraan eteensä ja jolle toisen kuolema ei merkitse mitään, sen enempää kuin heidän elämänsäkään, mieheen, joka tyrkkää kaikin voimin hämmästynyttä Albertia, ja tätä tekoa seuranneeseen ihmeelliseen pelastumiseen, jonka seuraukset ovat tiedossa: kasvot, joiden alaosa on pelkkää kraatteria. Ikään kuin sodassa ei olisi onnettomuutta tarpeeksi.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitren Goncourt-palkittu romaani Näkemiin taivaassa on ollut lukulistallani jo pitkään. Nyt oli sopiva aika tarttua siihen, sillä kirjan itsenäinen jatko-osa Tulen varjot julkaistiin syksyllä. Lemaitren käsikirjoittama elokuvasovitus romaanista Näkemiin taivaassa pyöri teattereissa keväällä, myös Suomessa. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta trailerin perusteella sekin vaikuttaa hyvältä. Luin molemmat romaanit putkeen, uusimman kuuntelin äänikirjana. Siitä alla lisää. Lemaitresta oli myös kiinnostava haastattelu tämän päivän (2.2.2019) Hesarissa.

Näkemiin taivaassa lähtee käyntiin ensimmäisen maailmansodan loppumetreiltä. Ranskalaissotilas Albert Maillard näkee miten häikäilemätön luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle ampuu omia miehiään selkään, motiivina lietsoa raivokas hyökkäys saksalaisia kohtaan ja varmistaa oma ylennys. Silminnäkijäksi päätynyt Albert joutuu itsekin lähes elävältä haudatuksi. Hänet pelastaa viime hetkellä sotilastoveri Édouard Péricourt, joka pelastusoperaation yhteydessä saa kraanatinsirpaleen kasvoihinsa ja vammautuu pahasti. Maillardin, Péricourtin ja Pradellen kohtalot kietoutuvat toisiinsa eikä mikään ole entisellään.

Sodanjälkeinen Ranska näyttäytyy kylmänä ja kovana paikkana, jossa häikäilemättömyys, kostonhalu ja eriarvoisuus kukoistavat. Nopea jälleenrakennus mahdollistaa äkkirikastumisen mahdollisuuksia niille, joilla on pokkaa vetää mutkat suoriksi. Moukkamainen kapteeni Pradelle jatkaa vastenmielistä vehkeilyään ja tuntee olonsa kodikkaaksi kabineteissa kieroillessaan. Mikään ei ole hänelle pyhää, ei edes maan omien sankareiden kunniallinen hautaaminen. Pradelle lyö rahoiksi surkeasti hoidetuilla sotilashautausmailla.

Kirjan vahvuus piilee kiinnostavan juonikuvion ohella rikkaassa henkilökuvauksessa. Keskushenkilöistä piirtyy tarkka kuva eikä lukuisa sivuhenkilöitäkään jätetä ilman persoonallisia piirteitä. Albert on aikamoinen nahjus, mutta hänellä on sydän paikallaan. Albertin huolenpito vammautuneesta ja oikukkaasta pelastajastaan on sydäntäsärkevää. Rikkaan pankkiirisuvun poika Édouard on ajautunut riitoihin isänsä kanssa, eikä missään nimessä halua perheensä tietävän mitä hänelle on tapahtunut. Édouardin isä, Marcel Péricourt, huomaakin kaipaavansa poikaansa, nyt kun luulee tämän olevan kuollut. Hänellä on lohtunaan vain tyttärensä Madeleine, joka on mennyt naimaan vastenmielisen pyrkyrin – samaisen kapteeni Pradellen. Samaan aikaan Albert ja Édouard päätyvät jakamaan Pariisissa pienen asunnon. Köyhä Albert saa venyä monelle mutkalle rahoittaakseen kaverusten vaatimattoman elämän ja Édouardin morfiiniaddiktion. Sitten taiteellisesti lahjakas Édouard keksii yltiöpäisen suunnitelman rahatilanteen kohentamiseksi.

Kaikkitietävä kertoja pitää tämän jännityskirjamaiseen tyyliin etenevän tarinan lankoja käsissään ja annostelee lukijalle tietoa sopivassa suhteessa jännitteen ylläpitämiseksi, välillä tapahtumia suoraan lukijalle kommentoiden. Näkemiin taivaassa on ajankuvana kiinnostava ja juonellaan koukuttava historiallinen romaani, josta jää myös vahva visuaalinen jälki mieleen. Etenkään eräs hevosen pää tai mielikuvituksellisiin naamioihin kasvonsa kätkevä Édouard siivet selässään eivät ihan heti unohdu.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Au-revoir là-haut (2013),
suom. Sirkka Aulanko
Minerva Kustannus 2014
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Annelin kirjoissa
Hurja Hassu Lukija
Kirja vieköön!
Leena Lumi
Lumiomena
Oksan hyllyltä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Sairaanhoitaja oli oikea hölösuu. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan, mutta kaikki oli luettavissa hänen kasvoiltaan ikään kuin hän olisi ollut mykkäelokuvan näyttelijä. Eikä hän pitänyt näkemästään. Hän siirsi pyörätuolia taaksepäin, etsi katseellaan lähintä riepua ja alkoi purnaten pyyhkiä tasoa, jolle Paul oli kuolannut. Hän levitti huovan tämän jaloille, tarttui vesilasiin ja kävi huuhtelemassa sen, sitten hän siirsi pyörätuolia niin, että Paul pääsi valoon, mutta veti verhoa ikkunan eteen häikäisyn estämiseksi. Sen jälkeen hän siisti yöpöydän, jota Paul ei käyttänyt, ja järjesti pinoon muutamat kirjat, joita Paul ei koskaan lukenut, ja koko ajan hän puhua pälpätti. Välillä puhetulva keskeytyi naurunpuuskaan kuin hän olisi esittänyt kysymyksiä ja vastannut niihin itse, ja kysymykset huvittaisivat häntä ja vastauksetkin olisivat ratkiriemukkaita. Kaikki olivat ällistyneitä. Kun Paul näki naisen pörräävän tähän tapaan ympäri huonetta, hän kallisti päätään ja siristi silmiään yrittäen selvittää, mikä naisen salaisuus oli, ja niin tehdessään hänen ilmeensä läheni neljänneshymyä, ja voin vakuuttaa, että sairaalasta palattuaan hän ei ollut kertaakaan vaikuttanut yhtä ulospäinsuuntautuneelta.

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Tulen varjot on itsenäinen jatko-osa romaanille Näkemiin taivaassa, ja sarjaan on odotettavissa vielä kolmaskin osa. Tulen varjot nostaa päähenkilökseen Näkemiin taivaassa -romaanista tutun Madeleine Péricourtin. Hän on pankkiiri Marcel Péricourtin tytär, Édouardin siskon, joka oli naimisissa ensimmäisen kirjan pahiksen, Henri d’Aulnay-Pradellen kanssa. Joitain yhteisiä henkilöitä lukuun ottamatta edeltävän romaanin tapahtumiin ei juurikaan viitata, joten sen lukeminen ennen tätä ei ole välttämätöntä.

Tulen varjot käynnistyy dramaattisesti. Pankkiiri Marcel Péricourtin näyttävä hautajaissaatto on juuri lähdössä suvun kaupunkipalatsin edustalta, kun vainajan 7-vuotias tyttärenpoika Paul heittäytyy ikkunasta suoraan isoisänsä arkun päälle. Poika halvaantuu ja hänen äitinsä Madeleine on halvaantua huolesta muuttuneen elämäntilanteensa edessä. Huoli pahasti vammautuneesta pojasta ja vastuu isältä peritystä pankki-imperiumista saa Madeleinen kääntymään sellaisten henkilöiden puoleen, joiden hän toivoo auttavan kriisissä, mutta jotka kukin vuorollaan odottavat mahdollisuutta iskeä tikarinsa Madeleinen selkään.

Maailmansotien väliseen Ranskaan sijoittuvassa romaanissa riittää yhteiskunnallisia teemoja – naisten asema, luokkaerot, ääriliikkeiden nousu, poliittinen keinottelu, korruptio, veropetokset, väkivalta – ja niistä kaikesta kumpuava viha ja koston mentaliteetti. Yhteiskunnallinen liikehdintä kirjassa vetää ajatukset helposti tähän päivään, Ranskan keltapaitoihin. Historiallisia romaaneja lukiessa onkin aina pelottavaa huomata miten samat teemat tuntuvat toistuvan eri aikoina.

Madeleinesta sukeutuu tarinan edetessä todellinen koston enkeli, kun hän punoo monimutkaisen tapahtumasarjan kostaakseen kaikille häntä ja Paulia väärin kohdelleille. Lemaitre on taas onnistunut punomaan monitasoisen juonen, jota en tässä sen enempää avaa. Henkilökuvaus on jälleen rikasta, mutta tällä kertaa omaan makuuni hieman liian karikatyyrimaista. Esimerkiksi Madeleinen sedän isohampaiset idioottityttäret, oopperadiiva Solange Gallinato ja puolalainen lastenhoitaja Vladi tuntuvat enemmän varieteenäytelmän hahmoilta kuin todellisista henkilöiltä. Tosin pelkkää puolaa höpöttävästä hurmaavasta Vladista ei voinut olla pitämättä ja valitsin myös yllä olevan lainauksen hänen kunniakseen.

Tulen varjot hyödyntää samaa kaikkitietävää ja tapahtumia kommentoivaa kertojaa kuin Näkemiin taivaassa. Kertojan ääni on muuttunut astetta sarkastisempaan suuntaan. Näin peräjälkeen luettuna Tulen varjot tuntuu edeltäjäänsä kevyemmältä, jopa humoristisemmalta teokselta. Täytyy myöntää, että hieman nikottelin äänikirjaversion kanssa. Äänikirjan lukija Antti Virmavirta lausuu kirjan lukuisia ranskankielisiä nimiä jotenkin korostetun koomisesti ja painottaa sanoja ja lauseita paikoin häritsevällä tavalla. Romaanissa oli tosiaan omat koomiset piirteensä, mutta lukutavan vuoksi mukaan tuli myös tahatonta komiikkaa. Suosittelen siis tällä kertaa lukemaan kirjan perinteisellä tyylillä.

Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Couleurs de l’incendie (2018),
suom. Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus 2018
Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Kuunneltu Storytelista

Muissa blogeissa:
Hemulin kirjahylly
Kirjarouvan elämää
Kirjasähkökäyrä
Kirja vieköön!
Kulttuuri kukoistaa
Leena Lumi
Mummo matkalla
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Näkemiin taivaassa Pierre Lemaitre Ranska sota Tulen varjot


Edellinen Seuraava

Vastaa

keyboard_arrow_up