menu Menu
Penelope Fitzgerald: Human Voices
Fitzgerald Penelope, Fourth Estate, Iso-Britannia, Ulkomainen kaunokirjallisuus 26/01/2023 4 kommenttia
Iris Murdoch: The Time of the Angels Edellinen Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni Seuraava

Broadcasting House was in fact dedicated to the strangest project of the war, or of any war, that is, telling the truth. Without prompting, the BBC had decided that truth was more important than consolation, and, in the long run, would be more effective. And yet there was no guarantee of this. Truth ensures trust, but not victory, or even happiness. But the BBC had clung tenaciously to its first notion, droning quietly on, at intervals from dawn to midnight, telling, as far as possible, exactly what happened. An idea so unfamiliar was bound to upset many of the other authorities, but they had got used to it little by little, and the listeners had always expected it.

Penelope Fitzgerald: Human Voices

Penelope Fitzgerald työskenteli toisen maailmansodan aikaan BBC:llä ja tuosta nuoruuden työkokemuksesta poikkeusaikana hän ammentaa vuonna 1980 ilmestyneessä romaanissaan Human Voices. Sotavuoteen 1940 sijoittuva romaani seuraa muutamaa BBC:n työntekijää Lontoon pommitusten aikaan. Fitzgerald kuvaa herkullisesti BBC:n sisäistä dynamiikkaa, jossa vanhan koulukunnan edustajat eli Old Servants ja nuoret lupaukset yrittävät yhdessä luotsata laivaa muistuttavaa BBC-taloa läpi sodan poikkeusvuosien. BBC ottaa jaloksi tehtäväkseen puhua totta ja raportoida kansalle sodan käänteet ja maailman tapahtumat rehellisesti ja täsmällisesti, vaikka viranomaiset eivät aina tästä pidäkään. Vaikka pommeja satelee rakennuksen ympärillä, yhdeksän uutiset tulevat ajallaan. Pommitusten kiihtyessä BBC järjestää juhlasaliin makuupaikkoja työntekijöille, jotka eivät pääse ilmahälytysten vuoksi kotiinsa. Välillä on kuitenkin osattava vetää piuhat irti vaikka kesken lähetyksen, esimerkiksi silloin kun ranskalainen vieras uhkaa neuvoa brittejä luovuttamaan ja antautumaan saksalaisille. Kansan moraali on pidettävä korkealla.

Juonivetoisesta romaanista ei ole kysymys, vaan Fitzgerald keskittyy kuvaamaan muutaman toisiinsa linkittyvän henkilön puuhia BBC:n radio-ohjelmien tuotannossa. Kaksi keskushenkilöä ovat Sam Brooks, joka vastaa äänityksistä, sekä hänen esimiehensä Jeff Haggard, ohjelmasuunnittelun pomo. Heihin viitataan romaanissa usein lyhenteillä RPD (the Director of Recorded Programmes) ja DPP (the Director of Programme Planning), mikä ei ole kovin lukijaystävällinen ratkaisu. Lisäksi RPD:llä on liuta assistentteja, joihin viitataan lyhenteellä RPA (Recorded Programmes Assistants). RPD on kuulu siitä, että hän palkkaa RPA-haaremiinsa nuoria ja nättejä naisia, joiden tehtävä on usein toimia itseriittoisen miehen passiivisena huolien kuuntelijana. RPD:n huhutaan eronneen vaimostaan, mutta hän ei tunnu itsekään olevan varma asiasta, sillä hän ei juuri koskaan käy kotona. Hän on niin omistautunut työlleen BBC:n äänityseksperttinä, ettei juuri poistu työpaikaltaan. Sama tilanne on hänen pomollaan Jeffilla eli DDP:llä, joka saa usein selitellä ylemmälle johdolle RPD:n toimia.

Fitzgeraldin kuiva huumori yhdistettynä sota-ajan traagisiin kohtaloihin luo romaaniin erikoisen tunnelman. Kirjassa on joitain todella koomisia tilanteita ja eksentrisiä henkilöitä, kuten äänitysekspertti Dr Vogel, joka suhtautuu työhönsä erilaisten taustaäänien nauhoittajana varsin intohimoisesti. Hänen bravuureihinsa kuuluu esimerkiksi usean tunnin äänimateriaali erään kirkon oven narinasta, kun kirkkoa koristelemaan saapuvat seurakunnan rouvat availevat ovea. Välillä joku isomman kukka-asetelman tuoja joutuu avaamaan ovea isommin ja silloin äänityksessä kuullaan erityisen pitkä narina. Äänityksistä vastaava RPD on oikein tyytyväinen näihin pieteetillä tehtyihin äänikollaaseihin. Assistenttien tehtäväksi jää etsiä laajasta arkistosta sopivat äänet luomaan oikea tunnelma erilaisten ohjelmien taustalle. BBC:n rehellisyysperiaate uhkaa vain koitua ongelmaksi, kun johto alkaa rehellisyyden nimissä vaatia myös äänefekteiltä todellisuuspohjaa. Eli jos uutisissa puhutaan Big Benin lyönneistä, taustalla ei saa soida mikä tahansa kello vaan juuri Big Benin kello.

Työpaikan draamojen lisäksi kirjassa seurataan joidenkin henkilöiden yksityiselämän käänteitä. Yksi heistä on uusi RPA Lise, joka purskahtaa itkuun heti ensikohtaamisella esimiehensä kanssa. Pidempään assistenttina toiminut Vi ottaa Lisen siipiensä suojaan ja majoittaa hänet kotiinsa, mutta ranskalaista poikaystäväänsä ympäri Lontoota etsivä Lise häipyy pian sekä sieltä että työpaikalta. Skandaalin vuoksi DPP päättää hoitaa uuden assistentin palkkaamisen tällä kertaa itse. Hommaan löytyy Annie, pianonvirittäjän orpo tytär, joka saa RPD:n pasmat sekaisin tarkalla sävelkorvallaan ja vähän muullakin. Fitzgerald saa myös lukijan pasmat sekaisin tällä erikoisella kattauksella henkilöitä, joista aika harvasta voi aidosti sanoa pitävänsä. Fitzgeraldin kerronta viehättää minua edelleen. Ensireaktio kirjan loputtua oli: outo, mutta pidin!

Helmet-lukuhaaste 2023:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. Luin toisena kirjana tähän haastekohtaan: Iris Murdoch: The Time of the Angels.

Penelope Fitzgerald:
Human Voices
Fourth Estate 2014
(alun perin julkaistu 1980)

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

BBC helmet2023 helmethaaste ihmissuhteet Penelope Fitzgerald pommitukset radiotyö toinen maailmansota


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Ihan kauheasti en enää muuta muista kuin joitain yksityiskohtia (mutta ei tässä tosiaan tainnut varsinaista juonta olla muistettavaksi) mutta muistan myös pitäneeni: Fitzgerald osaa tämän, eksentristen henkilöiden täyttämät pienyhteisöt erikoisissa olosuhteissa.

    1. Ei tässä tosiaan ole kuin viitteellinen juoni, mutta eipä Fitzgerald tainnut muutenkaan olla juonivetoinen kirjoittaja. Erikoinen tunnelma kirjassa kyllä on, ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa ja lopetuskin on kummallisen töksähtävä. Silti tästä kirjasta ei vaan voi olla pitämättä.

  2. Onpas kyllä sinänsä mielenkiintoiseen ajankohtaan sijoittuva muistelo. Onkohan meidän Ylestä ikinä kirjoitettu jotain edes etäisesti vastaavaa?

    1. Hyvä kysymys, ei kyllä tule mieleen ainakaan romaanin aiheena mitään Yle-kuvausta. Tämä tuntui jollain tapaa ajankohtaiseltakin, kun Euroopassa riehuu sota ja totuudellisuus uutisoinnissa on vaikeasti hallittavaa.

keyboard_arrow_up