menu Menu
Paula Byrne: The Adventures of Miss Barbara Pym | Naistenviikkohaaste 2021
Byrne Paula, Elämäkerta, Iso-Britannia, William Collins 18/07/2021 2 kommenttia
Barbara Pym: A Few Green Leaves | Naistenviikkohaaste 2021 Edellinen Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän Seuraava

Pym found Oxford ’intoxicating’. In no small part this was because she suddenly found herself the centre of male attention and, like many girls from single-sex schools, she was ready to enjoy being in the company of young men. As with her heroine, Miss Bates, in her third published novel Jane and Prudence, the male undergraduates beat a path to Pym’s door. It was not only the preponderance of men (the ratio was one woman to ten men) that enhanced her desirability, but also the fact that she was so funny and interesting. She was in particular a magnet for homosexual men, who were drawn to her wit and playfulness.

Paula Byrne: The Adventures of Miss Barbara Pym

Blogini lukijoille ei varmaan ole epäselvää kuinka paljon rakastan Barbara Pymin (1913-1980) romaaneja. Itse kirjailijasta niiden takana olen tiennyt tähän asti hyvin vähän. Kun törmäsin tähän tuoreeseen Pym-elämäkertaan, päätin viimein ottaa selvää Miss Pymin tosielämän seikkailuista. Mutta kirjan aloitettuani heräsi kuitenkin epäilys. Haluanko sittenkään tietää yksityiskohtia lempikirjailijani elämästä vai olisiko parempi jättää se mielikuva jonka olen saanut romaanien välityksellä? Epäilykseen oli aihetta, sillä etenkin kirjan alkupuolella opin Pymista asioita, joita en välttämättä olisi halunnut tietää. Olin lähes kauhuissani, pilaako tämä elämäkerta Pymin romaaneista saamani nautinnon. Olin jättää kirjan jo kesken, mutta onneksi jatkoin. Ensinnäkin Paula Byrnen The Adventures of Miss Barbara Pym on yksi kiehtovimmista elämäkerroista, joita olen lukenut. Toiseksi alun ei niin mairitteleva kuva Barbara Pymista muuttui kirjan edetessä ja lopussa tunsin, että rakkauteni Pymin teoksiin vain syveni, kun sain tutustua ihmiseen niiden takana – kaikkine puutteineen. Hauskana bonuksena opin Pymin omintakeisesta ja yllättävästä suhteesta Suomeen. Kirjassa mainitaan myös paljon Pymin aikalaisia ja esikuvia, joten sain tästä kirjasta poimittua uusia nimiä lukulistalleni. Tämä postaus aloittaa omalta osaltani Tuijatan luotsaaman perinteisen Naistenviikon lukuhaasteen. Viikon aikana tulen joka päivä esittelemään jonkun 1900-luvulla eläneen brittinaiskirjailijan teoksen, koska näiden naisten seurassa vietän mieluiten kesäni. Kirjailijan nimissä ei ole niin paljon variaatiota kuin naistenviikon nimipäiväsankareilla. Luvassa on nimittäin Barbara Pymin ja Muriel Sparkin lisäksi kolme Elizabethia (Taylor, von Arnim ja Bowen).

Barbara Pym syntyi vuonna 1913 Oswestryssa, Shropshiressa, lähellä Walesin rajaa. Hän oli perheen vanhin tytär ja yhdessä pikkusiskonsa Hilaryn kanssa muodosti tiiviin kaksikon. Perhe kannusti luovuuteen ja Pym kirjoitti paljon pienestä pitäen. Hän kirjoitti myös ahkerasti päiväkirjoja, jotka ovat toimineet tämänkin elämäkerran tärkeänä tietolähteenä. Jo hyvin nuorena Pym kirjoitti päiväkirjoihinsa sivuhuomautuksia tuleville elämäkertureille, aivan kuin olisi tiennyt merkittävästä kirjailijanurastaan jo ennen yhdenkään kirjan julkaisua. Vuonna 1931 hän aloitti englannin opinnot Oxfordissa, mutta päiväkirjojen perusteella opiskeluja enemmän häntä kiinnosti ilonpito ja seurustelu nuorten miesten kanssa. Hänen koko elämän mittainen tragediansa oli rakastua aivan vääriin miehiin, joilta hän ei lopulta saanut vastarakkautta, jotka päätyivät naimisiin muiden kanssa tai osoittautuivat homoseksuaaleiksi. Suurin rakkauksista oli Henry Harvey, joka toimi 30-luvulla hetken aikaa Helsingin yliopiston englannin laitoksen lehtorina. Mustasukkaisuus Harveyn suomalaisia naisystäviä kohtaan synnytti Pymin Suomi-kipinän, josta lisää myöhemmin.

Byrne käsittelee Pymin nuoruuden rakkausseikkailuja hyvin yksityiskohtaisesti eikä niiden perusteella saa kovin mairittelevaa kuvaa nuoresta Miss Pymista. Hän suorastaan stalkkasi miehiä, seurasi heitä Oxfordin kujilla ja saattoi viettää päivän ihastuksensa talon edessä odottaen ”satunnaista” kohtaamista. Hän myös eteni suhteissaan nopeasti ja harrasti siihen aikaan paheksuttua esiaviollista seksiä aika huolettomasti. Tosin päiväkirjojen mustatut ja revityt sivut kertovat myös siitä, että suhteissa tapahtui asioita, jotka ovat hävettäneet tai ahdistaneet jälkikäteen. Byrne tulkitsee kirjassa, että Pym olisi kokenut myös raiskauksen treffeillä ensi-ihastuksensa Rupert Gleadown kanssa. Selväksi ainakin käy, että Pym rakasti juhlimista ja miehiä, mutta mikään ei olisi tehnyt häntä onnellisemmaksi kuin avioliitto Henry Harveyn kanssa. Henry kuitenkin kävi Barbaran kanssa julmaa henkistä peliä. Barbaran syli kelpasi, kun Henry oli käymässä Oxfordissa, mutta kosintaa ei koskaan kuulunut. Henry meni lopulta naimisiin suomalaisen Elsie Godenhjelmin kanssa. Pymin ja Harveyn ystävyys kuitenkin säilyi ja Pym ystävystyi myös Elsien kanssa, jota kirjeissään kutsui jopa siskokseen. Sellainen avarasydäminen ja aina elämänilonsa säilyttävä oli ”Splendid Spinster” Miss Barbara Pym.

Henry Harveyn kautta Pym sai myös elämäänsä elinikäisen ystävän ja kirjallisen tukijan Robert ”Jock” Liddellin, jolle kirjoitetut kirjeet ovat hauskaa luettavaa. Toinen tärkeä tukija ja kirjeenvaihtokaveri myöhemmin elämässä oli runoilija Philip Larkin. Pymilla oli erikoinen tapa omaksua erilaisia sivupersoonia tai alter egoja, joiden äänellä hän saattoi kirjoittaa kirjeen tai kokonaisen päiväkirjan. Nämä sivupersoonat myös pukeutuivat ja käyttäytyivät eri tavoin. Tällainen roolileikki oli Pymille myös kiinnostava tapa hankkia materiaalia kirjoihinsa. Nuoruuden sivupersoona oli vauhdikas Sandra, mutta Harveyn muutettua Suomeen rinnalle tuli kaksi erilaista ”suomalaista” sivupersoonaa. Hienostuneempi heistä oli Pymska, joka pukeutui elegantisti (kuvauksen perusteella kuulosti enemmän venäläiseltä) ja sitten oli suomalainen opiskelija, jonka Pym nimesi Paavikki Olafssoniksi. Totuushan oli, ettei Pym tiennyt Suomesta ja suomalaisista yhtään mitään eikä koskaan käynyt Suomessa. Silti hän sijoitti yhden keskeneräisen romaaninsa Helsinkiin. Gervais ja Flora löytyy postuumisti julkaistusta kokoelmasta Civil to Strangers ja Flora on kaikista Pymin kirjojen henkilöistä eniten kirjoittajansa kaltainen (ja Gervais on tietysti taas Henry Harvey).

Pym-fanitukseni on jo sillä tasolla, että tilasin kuvassa näkyvän Pym-mukin. Se oli juuri matkalla, kun kuuntelin elämäkertaa ja hetken jo kaduin ostosta. Haluanko juoda teeni mukista, jota koristaa natseja ihailleen kirjailijan nimi? Se nimittäin oli suurin järkytykseni elämäkerrassa. Nuori Barbara matkusti 30-luvulla usein Saksaan ja ihaili erityisesti natsiunivormuisia sotilaita. Yhden Hitleriä lähellä olleen natsin kanssa hän seurustelikin, eikä kaikessa naiiviudessaan ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, vaikka Friedbert kertoi avoimesti työstään vammaisten ja mielisairaalapotilaiden eutanasiaohjelmassa, joka oli esiaste kuolemanleireille. Pymin ongelma oli juurikin naiivius. Hänestä hakaristiliput ja univormut olivat komeita ja hän ei juurikaan tutustunut ideologiaan kaiken taustalla. Hänelle Saksa oli musiikin, filosofian ja runouden kehto ja hän kulki ylpeänä Oxfordissa hakaristikoru rintapielessään. Hänen päiväkirjansa keskittyvät tältäkin osin romanttisiin kuvitelmiin, joita komeat saksalaissotilaat hänessä herättivät.

Pymin esikoisromaani Some Tame Gazelle olisi ollut hyvin toisenlainen, jos se olisi julkaistu silloin, kun Pym sen alun perin kirjoitti vuonna 1935, ollessaan vasta 22-vuotias. Hän kuvitteli itsensä ja siskonsa tulevaisuuden vanhapiikasiskoksina haaveilemassa vanhoista rakkauksista (arkkidiakoni Henry Hoccleven esikuva on tietysti Henry Harvey) ja osui siinä hämmästyttävän oikeaan. Mutta alkuperäisessä käsikirjoituksessa hakaristiliput liehuvat komeasti tuulessa ja saksalaisia sotilaita ihaillaan englantilaisessa maalaisidyllissä. Kun romaani lopulta julkaistiin sodan jälkeen vuonna 1950, kaikki viittaukset natsi-Saksaan oli tietysti poistettu. Ja olihan Pym toki jo aiemmin tullut järkiinsä ja tajunnut natsi-Saksan todellisen luonteen häveten omaa naiiviuttaan. Sodan syttyessä hän oli ensin apuna lapsuudenkodissaan, jonne oli sijoitettu sotalapsia ja perheitä, ja liittyi sitten laivaston naisten osastoon (the Wrens), jossa hän palveli sodan loppuun. Viimeinen palveluspaikka oli Napolissa, jossa hän toimi postin sensorina. Koko ajan hän keräsi päiväkirjoihinsa ja muistivihkoihinsa materiaalia tulevia romaanejaan varten.

Pymin romaanien kantava teema on rakkaus, joka usein on yksipuolista, vastakaiutonta tai suuntautuu vääriin ihmisiin. On väljähtäneitä avioliittoja, kiusallisia rakkaudentunnustuksia, pakkomielteistä rakkaudenkaipuuta, sopimattomia ja odottamattomia suhteita ja tietysti valloittavia vanhojapiikoja, jotka huomaavat olevansa onnellisempia ilman miehiä. Kaikista Pymin romaaneista löytyy häntä itseään ja hänen lähipiiriään enemmän tai vähemmän tunnistettavina. Ja nuoruudesta tuttu stalkkaus on ollut keinovalikoimassa myös myöhemmässä elämässä. Kun Pym muutti yhteen siskonsa Hilaryn kanssa (kuten hän jo esikoisromaanissaan ennusti), siskokset vakoilivat kiinnostavina pitämiään naapureita ja todella matkustivat Devoniin ottamaan selvää naapurinsa taustasta, kuten Dulcie ja Viola romaanissa No Fond Return of Love. Työ Afrikka-instituutissa taas tutustutti Pymin antropologeihin ja tarjosi monta unohtumatonta hahmoa Pymin kirjalliseen maailmaan. Eräänlaista antropologiaa hän harrasti itsekin romaaneissaan tutkiessaan tavallisen englantilaisen lajityypillistä sosiaalista käyttäytymistä.

Barbara Pym ei tullut ainoastaan hylätyksi rakkaudessa, vaan hän koki saman kohtalon kustantajansa taholta. Julkaistuaan kuusi hyvän vastaanoton saanutta romaania, kustantaja Jonathan Cape yhtäkkiä kieltäytyi julkaisemasta seitsemättä. Pymin tyyli oli kuulemma vanhanaikainen eikä hänen romaaniensa uskottu enää myyvän entiseen malliin. Hylkäys oli Pymille musertava. Nyt hänen oli lähestyttävä muita kustantajia asemasta, joka oli haasteellisempi kuin esikoiskirjailijalla. Pitkäaikaisen kustantajan hylkäämä kirjailija ei kelvannut muillekaan ja alkoi kuusitoista vuotta kestänyt julkaisutauko. Kirjoittamista Pym ei onneksi hylännyt milloinkaan ja sitkeästi hän tarjosi käsikirjoituksiaan kustantajille. Sitten vuonna 1977 tapahtui jotain odottamatonta. The Times lehden kirjallisuusliitteeseen kerättiin kirjailijoilta ja kriitikoilta mainintoja aliarvostetuimmista kirjailijoista viimeisen 75 vuoden ajalta. Barbara Pym oli ainut, joka mainittiin kaksi kertaa. Pääsy tälle listalle nosti Pymin uran uuteen lentoon. Kuudentoista vuoden tauon jälkeen julkaistu romaani Quartet in Autumn valittiin myös Booker-ehdokkaaksi (ja on muuten ainoa Pymilta suomennettu teos). Pym ehti siis onneksi nauttia suosiostaan ja julkaisi vielä kaksi romaania ennen kuolemaansa. Pym kuoli syöpään vuonna 1980. Neljä romaania julkaistiin vielä postuumisti 80-luvun aikana. Minulla on lukematta niistä vielä kolme, sitten joudun tekemään kuin Philip Larkin ja aloittamaan uuden kierroksen.

Paula Byrnen The Adventures of Miss Barbara Pym on elämäkertana yllättävä, hauska, terävä, lämminhenkinen ja liikuttava – aivan kuten Miss Barbara Pym itse varmasti oli. Nautin lopulta aivan valtavasti tästä kirjasta, vaikka aluksi pelästyinkin sen paljastuksia. Äänikirjana tätä kronologisesti kehdosta hautaan liikkuvaa elämäkertaa oli helppo seurata ja Antonia Beamish on hyvä lukija. Saatan silti ostaa tämän vielä kirjana Pym-arkistooni, sillä kuvitusta jäin kaipaamaan. Se on näissä elämäkertaäänikirjoissa usein puutteena. Olisipa mahtavaa joskus päästä tutustumaan Pymin alkuperäisiin päiväkirjoihin ja käsikirjoituksiin, jotka löytyvät Oxfordista Pymille rakkaasta Bodleian-kirjastosta.

Paula Byrne: 
The Adventures of Miss Barbara Pym
William Collins 2021
Äänikirjan lukija: Antonia Beamish
Kuunneltu Storytelista

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

#naistenviikkohaaste Barbara Pym elämäkerta Paula Byrne


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Mm, tämän voisi lukea ainakin tässä vaiheessa kun tuotanto on melkein kokonaan jo luettu 🙂
    Kun en niin innokas ole yleensä ottamaan selvää lukemieni kirjailijoiden omasta elämästä, vaikka tosiaan näyttää siltä että kirjailijan omaa elämää on kierrätetty runsaasti tuotantoon…

    30-luvulla tapahtunut Saksan ihannointi on vähän sama kuin myöhempi Neuvostoliiton ihannointi (ja tiedä sitten mikä nykyajan ilmiö tuleekaan olemaan jälkipolvien tuomitsema), sen verran yleistä ihan fiksujenkin ihmisten parissa että en asiasta hermostu…

    Mieleen tuli myös että jos vaikka nyky-Suomessa tehtäisiin vastaava laaja kysely viimeisen 75 vuoden aliarvostetuista kirjailijoista niin ketäköhän nousisi listalle (vai onko suomalaisen kulttuurin historiantaju liian heikko moiseen)

    Kiinnostuneena odotan myös seuraavia postauksia 🙂

    1. Arvasin, että tämä kirja kiinnostaa sinua ja varmasti moni muukin tämän viikon postaukseni 😊

      Lempikirjailijoiden elämään tutustumisessa on aina omat riskinsä. Ehkä eniten järkytyin naiiviudesta, en osannut odottaa sitä terävän oloiselta Pymilta. Natsi-Saksassa tuntui eniten kiinnostavan komeat univormut ja niitä käyttävät miehet ja muutenkin tuo miesten suoranainen stalkkaus ihmetytti ja huvitti. Erikoinen oli myös myöhemmällä iällä Pymin intohimoinen rakkaussuhde avoimesti homoseksuaalin nuoremman miehen kanssa. Siitä en tuossa kirjoittanutkaan. Ilmeisesti Pym odotti, että saisi miehen lopulta ”käännytettyä” ja kärsi suuresti kun niin ei tapahtunutkaan. Kuulostaako erehdyttävästi romaanilta Sweet Dove Died?

      En kyllä kadu tämän elämäkerran lukemista, oli monella tapaa mainio teos ja toi uutta kipinää suhteeseeni Pymskan kanssa 😄

      Tuo Suomen aliarvostettujen kirjailijoiden lista olisi kyllä kiinnostava, en itse kyllä osaa arpoa siihen ketään.

keyboard_arrow_up