Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Maaliskuu 1932. Voimme yrittää kuvitella heidän ensitapaamisensa. Elof Nilsson ja Arvid Hallenborg, muonarenki ja tilanomistaja. Kuinka he kättelivät toisiaan kartanon pihalla, perheen koko omaisuuden sisältävän muuttokuorman vieressä, Matildan ja lasten istuessa kyydissä. Voimme yrittää kuvitella, miltä tilanne näytti. Elof pää painuksissa ja hartiat kumarassa. Arvid päätä pidempänä. Yksinkertainen kohtaaminen, arkipäiväinen ja mitäänsanomaton. Vasta jälkikäteen tajuaa, ettei kyseessä ollut ainoastaan kohtaaminen, jolla tulisi olemaan valtava vaikutus molempiin, vaan se myös symboloi jotakin.

He tulivat eri maailmoista ja kahdesta täysin erilaisesta todellisuudesta. 1800-luvun suuret mullistukset maaseudulla ja maataloudessa olivat tehneet Arvid Hallenborgista maanomistajan ja Elof Nilssonista muonamiehen, ja heidän kohtaamisensa oli hetki, jossa kaksi erillistä käyrää kohtaa, risteää silmänräpäykseksi ja peilaa toisiaan.

Molemmat miehet edustivat omaa aikaansa omalla tavallaan. Sata vuotta aiemmin Arvidista olisi ehkä tullut nahkuri isoisänsä tavoin tai mahdollisesti tehtailija tai tehtaan johtaja. Nyt hän oli maanomistaja ja kartanonherra. Sata vuotta aiemmin Elof olisi todennäköisesti ollut pienviljelijä, ehkä torppari, jolla olisi ollut oma pieni maatilkku hoidettavanaan. Nyt hän oli muonamies, maatonta köyhälistöä.

He olivat päätyneet tänne, koska historia oli liikkeessä ja paradoksaalista kyllä sama liike oli johdattanut heidät täysin päinvastaisiin paikkoihin. Sama armoton aallokko oli viskannut heidät eri rannoille. Seuraavat kymmenen vuotta nämä kaksi miestä eläisivät toistensa lähellä, samassa paikassa ja ajassa, mutta heidät muokanneessa yhteiskunnassa, jossa he olivat nyt löytäneet paikkansa, heillä ei ollut enää mitään yhteistä. Toinen heistä oli lellikki ja toinen kaltoinkohdeltu.

– Patrik Svensson: Laupias murhamies : Kertomus kansankodin kurjalistosta

Patrik Svensson tuli minulle tutuksi hienosta esikoisteoksestaan Ankeriaan testamentti, jossa ankeriaan arvoituksellinen elämä kietoutui kirjailijan omaan isäsuhteeseen ja lapsuuteen. Pidin kovasti myös merellisistä esseistä koostuvasta Meren kutsusta. Laupiaan murhamiehen aihe ei ole yhtä miellyttävä, mutta jälleen Svensson onnistuu punomaan kiinnostavan kudelman tietoa, historiaa ja henkilökohtaista näkökulmaa.

Kirjan lähtökohtana on todellinen rikos, joka tapahtui Skånessa helmikuussa 1942. Rosenhällin kartanon mailla asuva muonamies Elof Nilsson surmasi vaimonsa Matildan ja kolme nuorinta lastaan. Yksi perheen tyttäristä onnistui pakenemaan talosta ja hakemaan apua. Elofia ei ollut tunnettu väkivaltaisena tai julmana miehenä, päinvastoin. Häntä kuvailtiin tunnolliseksi työntekijäksi ja perheenisäksi. Juuri siksi kysymys siitä, mikä sai hänet tekemään käsittämättömän tekonsa, kulkee koko kirjan läpi.

Svensson ei kuitenkaan kirjoita varsinaista rikoskirjaa, vaikka Laupias murhamies käyttääkin joitakin true crimen keinoja. Rikoksen yksityiskohtaisen selvittämisen sijaan häntä kiinnostaa, millaisessa maailmassa teko tapahtui ja mitä yhden perheen tragedia voi kertoa kokonaisesta yhteiskunnasta. Elof ja Matilda kuuluivat Ruotsin muonamiesjärjestelmän viimeiseen sukupolveen. Muonamiehet olivat suurtilojen maataloustyöläisiä, jotka saivat osan palkastaan luontoissuorituksina ja elivät usein ahtaasti, köyhyydessä ja jatkuvan epävarmuuden keskellä. Järjestelmä lakkautettiin vain muutama vuosi Rosenhällin tapahtumien jälkeen.

Tämä historiallinen kehys on kirjassa vähintään yhtä tärkeä kuin itse rikos. Svensson seuraa muonamiesjärjestelmän historiaa ja näyttää, kuinka voimakkaasti yhteiskuntaluokka saattoi määritellä ihmisen elämän jo syntymästä lähtien. Työ oli raskasta, perheet muuttivat työn perässä tilalta toiselle ja mahdollisuudet nousta toisenlaiseen elämään olivat vähäiset. Elofin ja Matildan elämä ei näyttäydy poikkeuksellisena kurjuutena vaan osana järjestelmää, jossa kokonainen ihmisryhmä oli oppinut tuntemaan paikkansa.

Samaan aikaan Ruotsi oli rakentamassa modernia kansankotia, hyvinvointivaltiota, jonka lupaukseen kuuluivat tasa-arvo, turvallisuus ja parempi tulevaisuus. Svenssonin kirjan kiinnostavimpia jännitteitä syntyy juuri näiden kahden todellisuuden väliin. Edistys on jo käynnissä, mutta kaikki eivät vielä pääse siitä osallisiksi. Rosenhällissa tulevaisuus ei välttämättä näytä lainkaan valoisammalta kuin menneisyys.

Svensson yrittää selvittää mahdollisimman tarkasti, mitä Elofin ja hänen perheensä elämässä tapahtui ennen helmikuun 1942 aamua. Hän käy läpi oikeudenkäyntiasiakirjoja, kirkonkirjoja, sairauskertomuksia ja muita arkistolähteitä sekä etsii tietoa suvun vaiheista. Aineistoa on paljon, mutta samalla kirjailija joutuu jatkuvasti kohtaamaan sen rajat. Asiakirjat voivat kertoa, missä ihminen asui, mitä hän sairasti ja mitä hänelle tapahtui, mutta eivät välttämättä sitä, mitä hän ajatteli tai tunsi.

Tässä mielessä Laupias murhamies toi mieleeni historioitsija Mirkka Lappalaisen Smittenin murhan. Molemmissa historiallinen true crime -mysteeri toimii eräänlaisena kurkistusaukkona menneisyyteen. Yksittäistä rikosta tutkimalla alkaa vähitellen hahmottua paljon suurempi kuva aikakauden yhteiskunnasta, ihmisten elinoloista ja siitä, millaisia mahdollisuuksia heillä ylipäätään oli vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Rikoksen arvoitus vetää lukijaa eteenpäin, mutta lopulta kiinnostavinta ei ole vain se, mitä tapahtui, vaan kaikki se, mitä tapahtuman ympäriltä paljastuu.

Svenssonilla on lisäksi henkilökohtainen yhteys tarinaan. Elofin perheen kohtalo liittyy hänen omaan sukuunsa, ja vuosikymmeniä vaiettu tapaus on kulkenut suvussa katkelmina ja vihjauksina. Siksi kirjailija ei tarkastele menneisyyttä täysin ulkopuolisena tutkijana. Hän pohtii myös sitä, miten perheiden muistot syntyvät, mitä niistä jätetään kertomatta ja kuinka häpeä ja vaikeneminen voivat kulkea sukupolvelta toiselle.

Yksi kirjan kiehtovimmista sivujuonteista liittyy minervanpöllöön, joka esiintyy myös kirjan kannessa. Ruotsissa erittäin harvinainen pieni pöllö seikkailee Rosenhällin kartanon mailla samoihin aikoihin kuin Elofin perheen tragedia tapahtuu. Svensson seuraa pöllön vaiheita ja sen herättämää kiinnostusta tavalla, joka tuntuu aluksi lähes irralliselta poikkeamalta synkästä päätarinasta. Vähitellen siitä tulee kuitenkin yksi kirjan monista rinnakkaisista säikeistä.

Minervanpöllössä on jotain hyvin svenssonmaista. Ankeriaan testamentissa luonnontiede ja ankeriaan yhä ratkaisemattomat arvoitukset avasivat näkymiä ihmisen elämään, muistiin ja kuolevaisuuteen, ja Meren kutsussa meri yhdisti mitä erilaisimpia kertomuksia. Nyt samaan historialliseen maisemaan asettuvat harvinainen pöllö ja muonamiesperheen tragedia. Toista tarkkaillaan, dokumentoidaan ja ihmetellään, toisen elämä jää yhteiskunnan marginaaliin. Svensson ei tee pöllöstä alleviivattua vertauskuvaa, eikä tarvitsekaan. Sen läsnäolo tuo kirjaan juuri sellaista odottamatonta sivuttaisliikettä, josta hänen kirjoissaan pidän.

Itse rikosta Svensson käsittelee ilman sensaatiohakuisuutta, vaikka tapahtumat ovat väistämättä järkyttäviä. Kirjan vaikeimpia kohtia ovat poliisiasiakirjoihin perustuvat kuvaukset murhapaikalta, mutta väkivalta ei ole teoksen varsinainen kiinnostuksen kohde. Hämmentävää on myös se, mitä tapahtuu myöhemmin. Elof todetaan mielisairaaksi ja päätyy hoitoon, mutta palaa aikanaan takaisin yhteiskuntaan – ja myös yhteyteen eloon jääneiden lastensa kanssa.

Tässä vaiheessa myös kirjan nimi alkaa saada uusia merkityksiä. Kuka lopulta on laupias, ja mitä laupeus tällaisen teon jälkeen voi tarkoittaa? Svensson ei tarjoa Elofille helppoa puolustusta eikä selitystä, joka tekisi rikoksesta ymmärrettävän. Sen sijaan hän yrittää katsoa ihmistä tämän hirvittävimmän teon takana ja samalla kysyä, kuinka paljon ihmisen kohtalosta voidaan palauttaa hänen omiin valintoihinsa ja kuinka paljon niihin olosuhteisiin, joiden sisällä valinnat tehdään.

Ehkä juuri tämä tekee Laupiaasta murhamiehestä niin kiinnostavan. Svensson ei väitä löytäneensä yhtä vastausta siihen, miksi Elof teki mitä teki. Menneisyyden ihmisen sisimpään ei lopulta pääse käsiksi edes valtavalla määrällä arkistoaineistoa. Sen sijaan hän näyttää, kuinka yksittäisen tragedian ympärille voidaan rakentaa moniulotteinen kertomus luokasta, köyhyydestä, mielenterveydestä, perheestä, muistamisesta ja yhteiskunnan muutoksesta.

Aiheeltaan Laupias murhamies on kaukana Ankeriaan testamentin lempeästä melankoliasta tai Meren kutsun merellisestä ihmettelystä. Silti tunnistin siitä saman Svenssonin, jonka aiemmista kirjoista olen pitänyt: uteliaan ja empaattisen kertojan, joka kerää suuren määrän tietoa mutta ei tyydy vain esittelemään sitä. Hän etsii faktojen välistä ihmistä ja rakentaa näennäisesti kaukana toisistaan olevista asioista kokonaisuuden, jossa yksityinen historia alkaa kertoa jostakin paljon suuremmasta.

Patrik Svensson:
Laupias murhamies : Kertomus kansankodin kurjalistosta
Den barmhärtige mördaren (2025),
suom. Anu Heino
Tammi 2026

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Luetut.net

Sinua voisi myös kiinnostaa

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

Iida Turpeinen: Elolliset

Patrik Svensson: Meren kutsu: tarinoita ihmisen uteliaisuudesta

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha

Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti – Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

Seuraa Kirjaluotsia

historiallinen true crime kansankoti köyhyys Laupias murhamies muonamiehet Patrik Svensson tarinallinen tietokirjallisuus yhteiskuntaluokat