Helmet-haasteen listaa selatessa jäädyin hetkeksi kohtaan 12. Sarjakuvaromaani! Ei sitten yhtään omalla mukavuusalueella. Kiitos Helmet-haasteen ja jäätävän hyvän tuurin, onnistuin löytämään jotain todella kiinnostavaa. En ollut edes etsimässä sarjakuvia, katseeni vain sattui osumaan kirjaston hyllyllä esittelyssä olleeseen kirjaan, ja kas kummaa, kyseessä oli sarjakuvaromaani. Ja vielä espanjankielinen, juuri kun olin päättänyt lukea enemmän espanjaksi. Paco Rocan El invierno del dibujante on itse asiassa hyvä johdanto sarjakuvien maailmaan, sillä se kertoo oikeasti eläneistä espanjalaisista sarjakuvataiteilijoista, jotka yrittivät toteuttaa intohimoaan Francon diktatuurin alla. Viihdyin loistavasti tämän historiallisesti kiinnostavan ja taidokkaasti piirretyn sarjakuvan parissa.

Sarjakuvapiirtäjän työ Espanjassa vuonna 1957 oli juuri sitä – työtä. He eivät olleet taiteilijoita, vaan työläisiä, joille maksettiin surkeaa palkkaa sen mukaan montako sivua tai ruutua he piirsivät. He joutuivat luopumaan kaikista oikeuksista luomiinsa hahmoihin ja jopa alkuperäispiirrokset tuli luovuttaa kustantajalle, joka säilytti niitä kassakaapissa lukkojen takana. Taiteellinen vapaus oli täyttä utopiaa Francon diktatuurissa ja sensuuria oli vaikea läpäistä. Sarjakuva keskittyy Barcelonassa sijainneeseen La Bruguera -kustantamoon, joka julkaisi jatkuvalla syötöllä kioskikirjallisuutta ja sarjakuvia. Kustantamo perustettiin vuonna 1910 La Gato Negro -nimellä ja vuonna 1940 se muutti nimekseen La Bruguera. Siitä kasvoi yksi Espanjan suurimmista sarjakuvataloista ja toiminta levisi myös ulkomaille, lähinnä Etelä-Amerikkaan.

Vuonna 1957 viisi La Brugueran suosituinta sarjakuvapiirtäjää päätti kapinoida ja perustaa oman julkaisunsa. Täynnä optimismia ja uhoa nämä viisi rohkeaa taiteilijaa perustivat lehden nimeltä Tío Vivo. Helppoa se ei ollut. Ilman oikeuksia aiemmin luomiinsa suosittuihin hahmoihin, heidän oli luotava uusia. Mutta miten saada lukijat löytämään nämä uudet hahmot? Kioskimyyntiä dominoiva entinen työnantaja heitteli kapuloita rattaisiin minkä kerkesi, eikä Tío Vivoa löytynyt juuri mistään lehtikioskista. Taiteilijan vapaus oli arvo, jota ympäröivä yhteiskunta ei hyväksynyt. “Ajat ovat huonot unelmointiin”, toteaa yksi miehistä, Josep Escobar, pienelle pojalleen jouluna 1958. Seuraavana vuonna miehet palasivat hattu kourassa La Brugueraan, joka otti lahjakkaat kapinalliset avosylin vastaan – tosin samalla vanhalla kiskurisopimuksella. Unelma eli vähän yli vuoden, nyt oli aika palata todellisuuteen.

Paco Roca on tehnyt teoksensa kunnianosoituksena omille esikuvilleen ja hänen lämmin ja arvostava suhtautumisensa välittyy myös lukijalle. Hän onnistuu tekemään henkilöistä hyvin inhimillisiä ja todentuntuisia hahmoja eikä käsittele esikuviaankaan liian silkkisin hansikkain. Tío Vivon muodostaneen viiden taiteilijan lisäksi mukana ovat monet La Bruguerassa vaikuttaneista hahmoista. Erilaiset persoonallisuudet nousevat kiinnostavasti esiin ja lopussa on vielä lyhyt esittely jokaisesta keskeishenkilöstä. Tarina on jaettu kahdeksaan osaan, joissa hypitään edestakaisin vuosien 1957-1959 välillä ja lopussa annetaan väläys syksystä 1979. Eri vuodenaikoihin sijoittuvat jaksot on sävytetty eri värein: talvisissa jaksoissa paperi on sinisävyistä, kesäisissä jaksoissa lämmintä keltaisen sävyä, yksi kevätjakso hentoa vaaleanpunaista.

Toimintasarjakuvien ystäville El invierno del dibujante ei ole paras mahdollinen valinta. Kirjassa on paljon staattisuutta ja dialogia: miehet juttelemassa toimistolla, miehet juttelemassa tapasbaarissa, miehet juttelemassa korttipelin ääressä. Tunnelma on vuoroin rento, vuoroin melankolinen. Silti tässä ei ollut mielestäni mitään tylsää. Roca on saanut mukaan erilaisista persoonallisuuksista kumpuavaa huumoria. Nautin esimerkiksi jaksosta, jossa La Brugueran työntekijät parantavat maailmaa tapasbaarissa työpäivän päätteeksi. Yksi porukasta tekee suuren numeron siitä, että vaimo suuttuu jos hän syö liikaa ennen yhteistä päivällistä. Hänen pyynnöstään he tilaavat vain pienen annoksen kroketteja. Sitten sama tyyppi on käsi koko ajan tapaslautasella, polttaa malttamattomana kielensä ja lopuksi tilaa lisää ruokaa. Ei voi kuin hymyillä näille hassuille sedille!

Aikamoinen velmu oli kirjan mukaan myös Manuel Vázques, yksi tunnetuimmista espanjalaisista sarjakuvapiirtäjistä, jonka yrityksiä elää muiden rahoilla sai kirjassa seurata hykerrellen. La Brugueran toimituksen esimies suhtautuu Vázquesiin isällisellä lämmöllä eikä hermostu vaikka mies tulee jo neljättä kertaa pyytämään rahaa samoihin hautajaisiin. “Tällä kertaa se on totta, vannon sen”, Vázques vakuuttaa väittäessään isänsä kuolleen edellisenä iltana. Toimituksen esimies Rafael González on monikerroksinen hahmo, toimituksen tiukka ja jopa vihattu esimies, joka oli kuitenkin joutunut kokemaan kovia ja luopumaan omasta toimittajan urastaan. Hän omistautui täysin työlleen La Bruguerassa ja hänen yksinäinen hahmonsa nähdään vielä kirjan lopussa, kun hän poistuu harmaana ja kumaraisena toimistoltaan vuonna 1979.

Helmet-lukuhaaste:
Tällaistakin voi sarjakuva olla! Ehkä tämä ei saa minua ahmimaan sarjakuvia jatkossa, mutta oikein positiivinen oli tämä tutustuminen sarjakuvaromaanien maailmaan. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan siis kirjan kohtaan 12 – Sarjakuvaromaani.

Helmet-musahaaste:
Helmet-musahaasteeseen kuuntelin Vicky Cristina Barcelona -elokuvan soundtrackin, josta varsinkin Giulia y Los Tellarinin Barcelona sopi loistavasti barcelonalaisten sarjakuvapiirtäjien maailmaan. Olen joskus vuosia sitten kuunnellut tämän soundtrackin, mutten muistanut että se on näin hyvä. Kuittaan tällä musahaasteen kohdan 5 – Elokuvan soundtrack. Tämä olisi sopinut loistavasti myös kohtaan 49 – Flamenco nuevoa sisältävä levy, sillä levy sisältää mm. Paco de Lucíaa. Säästelen kuitenkin vielä tuota kohtaa, koska olen suuri flamencomusiikin ja -tanssin ystävä. Musahaasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Paco Roca: El invierno del dibujante
Astiberri 2010
Kirjastolaina

El invierno del dibujante Espanja helmethaaste Paco Roca sarjakuvaromaani