It is in his work with Pasolini that he has been able to be the most inventive, the most free. Each set of costumes has one unifying theme. For Arabian Nights, patterns stained into velvet, for Porcile the pleated, not quite white robes, not even made from a real fabric, just the wool wadding a costumier would normally use for padding. He torutred that wadding, trying to figure out a way to set it into pleats. In the end, he designed his own hot press machine, a highly dangerous innovation. Oedipus was simply woven rags, hand-dyed, decorated with grass and shells. To get the texture on the soldiers’ black helmets he stirred sawdust into paint. He still gets a shiver, thinking about these costumes, their abiding oddness, their capacity to defamiliarize.

The challenge here is different. To give 120 Days the name of Salò means ramming de Sade into a history, a past that is their own. The film will be a masque and an object lesson. Like Porcile, a horrified warning. But it is also a return, a haunting, something personal. For six hundred days he lived inside the Republic of Salò. He came of age there. So did Pasolini. Neither of them emerged quite intact.

– Olivia Laing: The Silver Book

Olivia Laingin romaani The Silver Book tarttuu aiheeseen, joka jo itsessään on sähköinen: Pier Paolo Pasolinin elokuvan Salò syntyyn ja sen ympärille kietoutuneeseen pimeään myyttiin. Biofiktiona romaani ottaa todelliset henkilöt – Pasolinin, Federico Fellinin ja pukusuunnittelija Danilo Donatin – ja sijoittaa heidän rinnalleen fiktiivisen Nicholaksen, nuoren brittiläisen taideopiskelijan, joka pakenee Lontoossa tapahtunutta skandaalia Venetsiaan ja ajautuu Donatin oppipojaksi ja rakastetuksi.

Romaanin ytimessä on Salò. Pasolinin viimeinen elokuva, joka siirtää Marquis de Saden libertiinit Mussolinin nukkevaltioon Salòon, on yksi 1900-luvun provokatiivisimmista teoksista: ruumiit hyödykkeinä, seksi väkivaltana, valta perverssinä nautintona. Laing käyttää romaanissaan yhtä Pasolinin kuolemaan liittyvää teoriaa – ajatusta varastetuista filmikeloista ja Ostiassa tapahtuneesta kohtaamisesta – mutta ei rakenna siitä rikosmysteeriä. Se jää varjoksi, joka lankeaa koko kertomuksen ylle.

Kerronta pysyy kiinni hetkessä ja tiiviit luvut liikkuvat kolmannessa persoonassa Nicholaksen ja Danilon välillä. Nicholas katsoo maailmaa hämmästyneenä, hieman nälkäisenä: hän haluaa kuulua tähän loistavaan, vaaralliseen piiriin. Danilon näkökulmassa taas näkyy ammattiylpeys ja kontrolli. Donati – todellisuudessakin kahdesti Oscar-palkittu – oli tunnettu kyvystään rakentaa kokonaisia maailmoja pukujen ja lavasteiden kautta. Laing tekee tästä romaanin keskeisen metaforan: maailma voidaan suunnitella, silittää sileäksi, valaista oikein. Mutta mitä jää kulissien taakse?

Elokuvanteon kuvaukset ovat romaanin vahvinta aluetta. Pukujen sovitukset, materiaalien valinta, studion kaaos, Fellinin Casanovan ylenpalttisuus ja Salòn kylmä, hallittu julmuus. Laing näyttää, miten estetiikka ei ole irrallinen politiikasta. Salòssa de Saden ajatusmaailma, Ranskan vallankumouksen perintö, italialainen fasismi ja Pasolinin kapitalismikritiikki limittyvät toisiinsa. Keho on tavaraa. Nautinto on vallankäyttöä. Ja elokuva on tapa pakottaa katsoja katsomaan.

Samalla romaani vihjaa, että taide toimii tekijöilleen suojana. Nicholas, Danilo ja Pasolini ovat kaikki omalla tavallaan ulkopuolisia: homoseksuaaleja yhteiskunnassa, jossa homofobia on arkipäivää, vasemmistolaisia maassa, jossa ääriliikkeet ja väkivalta kiristävät ilmapiiriä. Elokuvasta tulee heille paikka, jossa voi kostaa, purkaa, paljastaa. Mutta voiko taide todella suojata? Vai altistaako se vielä enemmän?

Minulle romaanin kiinnostavin jännite syntyi juuri tästä ristiriidasta. Ainekset ovat räjähdysherkkiä: Pasolinin poliittinen radikaalius, hänen katolinen taustansa, seksuaalinen identiteettinsä, Fellinin spektaakkelin ja Pasolinin julmuuden välinen ero. Silti Laing viipyy pitkään pinnoissa. Hän rakentaa näyttämön huolellisesti, lähes rakastavasti. Välillä tuntui, että lavastus alkoi peittää alleen ne ideat, jotka Salòssa olivat niin armottomia ja väkivaltaisia. Toisaalta tämäkin voi olla tietoinen ratkaisu. Ehkä Laing näyttää, miten helposti me hurmaannumme estetiikasta – jopa silloin, kun käsiteltävä aihe on äärimmäinen. Ehkä hopeinen pinta on juuri se ansa: se saa meidät ihailemaan muotoa, vaikka sisältö huutaa.

Laing kirjoittaa lyhyin luvuin, jotka ovat kuin elokuvan kohtauksia. Kirjan suljettuani en kokenut lukeneeni Pasolinin tai Fellinin “selitystä”, enkä myöskään rikosromaania Pasolinin kuolemasta. Olin lukenut romaanin siitä, millaista on olla lähellä taidetta, joka yrittää paljastaa vallan väkivallan – ja samalla olla itse osa järjestelmää, joka sitä tuottaa. The Silver Book ei ehkä sukella niin syvälle filosofisiin kerroksiin kuin sen materiaali antaisi myöten, mutta se onnistuu näyttämään, miten taide, halu ja valta kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka ei koskaan ole viaton.

Helmet-lukuhaaste 2026:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 35 – Kirjassa on lyhyet luvut.

Olivia Laing:
The Silver Book
Hamish Hamilton 2025

Sinua voisi myös kiinnostaa

Anthony Passeron: Tartunta

Sarah Moss: Ripeness

Marina Kemp: The Unwilding

Natalia Ginzburg: Rakas Michele

Beatrice Salvioni: En pelkää mitään

Deborah Levy: August Blue

Seuraa Kirjaluotsia

biofiktio Danilo Donati elokuvahistoria englanninkielinen Federico Fellini helmet2026 helmethaaste Italia italialainen elokuva Olivia Laing Pier Paolo Pasolini The Silver Book