menu Menu
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Ishiguro Kazuo, Iso-Britannia, Käännöskirjallisuus, Tammi 13/04/2015 0 kommenttia
Ian McEwan: Lapsen oikeus Edellinen Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri Seuraava

”Kun katsoin sinä päivänä tanssimistasi, näin jotakin muuta. Näin, että uusi maailma teki nopeasti tuloaan. Tieteellisempi ja tehokkaampi maailma. Enemmän hoitokeinoja vanhoihin sairauksiin. Mainiota. Mutta se oli samalla kova ja julma maailma. Ja minä näin pienen tytön, joka oli puristanut silmänsä tiukasti kiinni ja painoi povelleen vanhaa maailmaa, maailmaa jonka hän sisimmässään tiesi väistyvän, ja pyysi ettei se hylkäisi häntä. Sen minä näin. Tiedän ettei siitä ollut kysymys kun teit niin kuin teit. Mutta minä näin sinut, ja se mursi sydämeni. Enkä ole unohtanut sitä koskaan.”

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina on kaunis ja surullinen dystopia maailmasta, jossa sairauksia parannetaan kyseenalaisin keinoin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen 1990-luvun lopun Englantiin ja tarinan kertojana on 31-vuotias Kathy H., joka on elänyt näennäisesti onnellisen lapsuuden ulkomaailmalta suljetussa sisäoppilaitoksessa Hailshamissa. Hailshamissa lasten hyvinvoinnista pidetään erityistä huolta ja oppilaiden elämä tuntuu lähes etuoikeutetulta, mutta kolikon toisella puolella piilee monia kummallisuuksia: lapsilla ei tunnu olevan vanhempia, he eivät saa poistua koulun alueelta ja heille tuntuu olevan itsestäänselvää, etteivät he voi koskaan saada lapsia.

En haluaisi liikaa paljastaa kirjan juonta, sillä sen voima piilee juuri siinä, miten se houkuttelee lukijan vähä vähältä syvemmälle tuohon vaihtoehtoiseen maailmantilaan. Lukijan annetaan olla lähes yhtä pihalla asioista kuin tarinan päähenkilöt ovat, ja yhdessä kolmen ystävyksen Kathyn, Ruthin ja Tommyn kanssa totuus alkaa hahmottua vähitellen. Kirjan teemoja on kuitenkin vaikea käsitellä raottamatta edes vähän mistä on kyse. Lopeta siis lukeminen tähän, jos et halua tietää etukäteen.

Vähitellen sekä lukijalle että tarinan päähenkilöille alkaa selvitä miksi koulun oppilaat ovat niin erityisiä: tieteen nimissä heidän kohtalonsa ja elämänkulkunsa on päätetty jo ennen heidän syntymäänsä. Ishiguron kirja kuvaa bioyhteiskuntaa, jossa sairauksia on alettu parantaa elinluovutuksilla. Luovuttajina toimivat vain tätä tarkoitusta varten luodut ihmiskloonit, joita kasvatetaan suljetuissa sisäoppilaitoksissa piilossa syyllisyyttä potevien ihmisten katseilta.

Kirja ei ole tavanomaista scifikirjallisuutta, sillä se sijoittuu omaan menneisyyteemme eikä teknologia ole pääosassa. Päällisin puolin kirjan kuvaama maailma ei eroa omasta nykymaailmastamme, ja se onkin omiaan vahvistamaan dystopian karmaisevuutta: tällainen maailmanjärjestys voisi olla todellisuutta. Sopivasti tämän päivän Hesarissa (13.4.2015) olikin juttu geenimuuntelusta: Saako jälkipolvien perimää muuttaa. Kirjassakin viitataan skandaaliin, jossa kiistelty tiedemies oli kehittänyt artikkelissa mainittua superihmistä. Ehkäpä Ishiguron kuvaama maailma ei olekaan niin kaukana meistä, kuin voisi ajatella.

Erityisen surulliseksi tarinan tekee se, että totuuden kirkastuessa päähenkilöt ottavat kaiken niin tyynesti ja hyväksyen vastaan. Eikö kukaan todellakaan kapinoi vähääkään? Lähimmäs odotettavissa olevaa inhimillistä reaktiota osuu Tommyn raivokas huuto mutaisella pellolla, joka sekin kuitataan pian anteeksipyynnöllä ja naurahduksella. Kärsimys otetaan mukisten vastaan ja kuolemasta puhutaan neutraalisti Päätöksenä. He hyväksyvät olevansa olemassa vain päätyäkseen aikuisena Luovuttajiksi. Ennen luovuttamisaikaa he toimivat vuorollaan luovuttajien Valvojana, joka kuvauksen perusteella kuulostaa kovasti saattohoitajan työltä.

Hailshamissa oppilaita rohkaistaan taiteen ja runouden pariin ja kehittämään omaa luovuuttaan, mikä tuntuu olevan räikeässä ristiriidassa heitä odottavan tulevaisuuden kanssa. He vaihtavat keskenään toistensa taidetta ja keräävät omia taide- ja tavarakokoelmiaan. Suurin kunnia on saada omia töitään salaperäisen madamen ylläpitämään galleriaan. Jopa oppilaiden keskinäiset suhteet, se kenestä pidetään ja ketä kunnioitetaan, riippuu siitä kuinka hyvä hän on luovassa työssä. Kirja onkin samalla kuvaus ystävyydestä ja ihmissuhteista. Kathyn, Tommyn ja Ruthin kolmiodraamaa kehitellään pienin, hienovaraisin elein: sanomiset ja sanomatta jättämiset sekä erilaiset symboliset eleet saavat suuria merkityksiä ja kauaskantoisia seurauksia. Ishiguro pystyy hämmästyttävän tarkkanäköisesti kuvaamaan erityisesti tyttöjen välistä valtapeliä. Kathyn ensimmäinen muistikuva Ruthista joskus leikki-ikäisenä hiekkakasassa kuvaa hyvin heidän suhteensa tulevaa dynamiikkaa:

”Sitten Ruth on siinä, ei hiekassa meidän muiden kanssa vaan vähän kauempana. Ruth on kahdelle takanani olevalle tytölle hyvin vihainen jostakin, mikä näköjään oli tapahtunut aikaisemmin, ja hän mulkoilee heitä. Minulla on sellainen vaikutelma, että tunsin Ruthin siinä vaiheessa vain hyvin ohimennen. Hän oli kuitenkin jo varmasti tehnyt minuun vaikutuksen, sillä muistan, kuinka jatkoin touhukkaasti puuhiani hiekassa peläten kuollakseni, että hän kääntäisi katseensa minuun. En sanonut mitään mutta halusin hartaasti Ruthin ymmärtävän, etten ollut samaa porukkaa takanani olevien tyttöjen kanssa ja ettei minulla ollut osaa eikä arpaa siihen mikä oli saanut hänet suuttumaan.”

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva (Never let me go 2010, käsikirjoitus Alex Garland, ohjaus  Mark Romanek). Harkitsen vielä haluanko edes nähdä sitä, elokuvaversiot kun usein kalpenevat oman lukukokemuksen varjossa. Trailerin ja arvioiden perusteella elokuva noudattelee pitkälti kirjan tapahtumia, mutta elokuvan dramaattisuus tuntuu olevan melko alleviivattua. Elokuva on varmasti loistovalinta, jos haluaa katsoa jotain takuuitkettäjää. Pääosia esittävät Carey Mulligan (Kathy), Keira Knightley (Ruth) ja Andrew Garfield (Tommy). Elokuvan musiikkia (säveltäjänä Rachel Portman) on kehuttu kovasti. Kuuntelin sitä pätkän kirjoittaessani tätä ja tunsin siirtyväni helposti kirjan surumielisiin tunnelmiin.

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina on kirja, joka jää viipyilemään mieleen ja jonka henkilöitä jää kaipaamaan. Se saa pohtimaan ihmisyyttä, etiikan rajoja ja elämän merkityksellisyyttä.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani ainaKazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Never let me go, suom. Helene Bützow.
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2005.

dystopia elokuva Iso-Britannia kazuo ishiguro Tammi ystävyys


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up