Nora huomasi miettivänsä, mihin voisi mennä, oliko jotain kaupunkia tai vaikka kaupunginosaa Dublinissa, missä olisi tällainen samanlainen talo, vaatimaton rivitalo puiden reunustamalla kadulla, missä kukaan ei voisi tulla käymään heidän luonaan ja he saisivat asua rauhassa kolmestaan. Ja sitten hän huomasi ajautuvansa kohti seuraavaa ajatusta – että sellaisen paikan, sellaisen talon mahdollisuuteen sisältyisi se, että kaiken tapahtuneen voisi pyyhkiä pois, että nykyisen taakan voisi karistaa harteiltaan, että menneen voisi korjata ja siirtyä vaikeuksitta tuskattomaan nykyhetkeen.
Ensin herää kysymys: miksi ihmeessä en ole aikaisemmin lukenut Colm Tóibínia? Tóibínin uusinta romaania Nora Webster on kovasti kehuttu kirjablogeissa, eikä syyttä. Tarkkanäköinen, inhimillinen ja taidokkaasti kirjoitettu romaani kertoo surusta ja siitä miten surusta huolimatta elämä voi jatkua. Surutyötä tekevän perheenäidin arkinen elämä ja irlantilaiskylän elämänmeno näyttäytyvät kaikessa koruttomuudessaan.
Kirja kertoo nelikymppisenä leskeksi jääneen Nora Websterin elämästä irlantilaisessa pikkukaupungissa 60-luvulla. Noralla on neljä lasta, joista erityisesti kaksi kotona asuvaa poikaa tarvitsisivat vielä äidin tukea. Noraa painava suru ja huoli taloudellisesta tilanteesta asettavat kuitenkin haasteita. Selviytyäkseen Noran on myytävä rakas kesäasunto ja palattava töihin nuoruuden työpaikkaan, jossa toimiston väkeä terrorisoi kammottava neiti Kavanagh. Nora tuntee olevansa jatkuvasti suurennuslasin alla, sillä pikkukaupungissa ei edes hiuksiaan saa värjätä ilman paheksuvia katseita. Vaimon ja äidin rooliin aiemmin tyytynyt Nora haluaisi itsenäistyä ja seistä omilla jaloillaan, mutta käsittelemätön suru uhkaa kietoa Noran sumuun.
Nora on persoonana kiinnostava: hänen älyään ja tarmoaan selvästi arvostetaan, mutta samalla hänen jäätävää päättäväisyyttään vieroksutaan. Kun toinen pojista siirretään toiselle, Noran mielestä huonommalle, luokalle, Nora lähettelee opettajille uhkauskirjeitä, joissa kertoo järjestävänsä kohtauksen koulun edessä, jos poikaa ei heti siirretä takaisin. Nora menee vaikka läpi harmaan kiven, jos tilanne sitä vaatii, varsinkin kun on lapsista kyse. Itsepäisyydellä on kuitenkin hintansa. Sukulaiset tuntuvat ohittavan Noran mielipiteet ja tekevät hänen lapsiinsa liittyviä päätöksiä kysymättä ja pyytämättä. Noralla on usein myös tunne, että hänestä puhutaan selän takana.
Omanlaisensa kehyksen tähän yhden perheen selviytymiskamppailuun antaa tuon ajan irlantilaisen yhteiskunnan poliittinen liikehdintä. Levottomuuksia seurataan ja kauhistellaan radiosta ja tv:stä ja välillä käydään etsimässä mielenosoitusten melskeisiin kadonnutta tytärtä. Miehen vielä eläessä Nora on jättänyt politiikasta puhumisen tyystin hänelle. Nyt Nora saa ihan itse valita oman kantansa, kun työkaverit pyytävät mukaan ammattiliittoon. Poliittiset levottomuudet jäävät kuitenkin lopulta taustameluksi, Tóibín kiinnittää kaiken huomionsa Noran yksityiseen kriisiin.
Noran edesmennyt opettajamies on ollut yhteisön pidetty jäsen ja moni haluaisi auttaa perhettä. Pikkukaupungin tyyliin kaikki tuntevat toisensa ja jatkuvasti on joku soittelemassa ovikelloa. Naapurien hyväntahtoisuus näyttäytyy Noralle kuitenkin tungettelevana holhoamisena ja hössöttämisenä. Apua on vaikea ottaa vastaan, vaikka selvästi sitä tarvittaisiin. Kuten yllä olevasta lainauksesta käy ilmi, mieluiten Nora muuttaisi poikiensa kanssa jonnekin, missä heitä ei tunnettaisi. Vähitellen Nora alkaa kuitenkin vastata myöntävästi kutsuihin ja yllättää itsensä innostumalla laulamisesta, jota ei ole harrastanut vuosikausiin. Myös musiikin kuuntelu saa Noran hetkeksi nousemaan arjen yläpuolelle ja unohtamaan kaikennielevän surun. Noran hengähdyshetket musiikin parissa, meren rannalla ja Espanjan matkalla ovat samalla hengähdyshetkiä lukijalle. Näiden irtiottojen ja toivon pilkahdusten myötä Nora löytää vähitellen voimaa päästää irti menneestä ja löytää tiensä ulos sumusta.
Kirjassa ei ole mitään yllättäviä juonenkäänteitä eikä kerronnallisia kikkailuja, ja hyvä niin. Tällaista psykologisen tarkkaa arkisen elämän ja tavallisen ihmisen mielenmaiseman kuvausta on vaihteeksi ihana lukea. Lisäksi Tóibín tekee sen niin taidokkaasti, että Noran seurassa olisi viihtynyt pidempäänkin. Ainakin Nora Websterin perusteella Tóibínin kerrontatyyli muistuttaa kovasti Kent Harufia, jonka maagiseen arkielämän kuvaukseen ihastuin pari vuotta sitten. Suosittelenkin Tóibínin ystäville tutustumista Harufiin, jos mies ei ole ennestään tuttu.
Helmet-lukuhaasteessa lisään kirjan kohtaan 35 – Kirjan nimessä on erisnimi.
Colm Tóibín: Nora Webster
Nora Webster (2014), suom. Kaijamari Sivill
Tammi 2016
Kirjastolaina
Nora Websterin arkikuvauksesta ovat myös nauttineet mm.:
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa
Leena Lumi
Lumiomena
P.S.Rakastan kirjoja
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan luetut kirjat
Brooklynin olen kirjailijalta lukenut ja siihen ihastuin. Siksipä tämäkin on ollut lukulistallani jonkin aikaa, mutta enpä ole saanut kirjaa itselleni hankittua. Kuulostaa niin hyvältä!
Minun täytyy varmaan lukea sitten se Brooklyn 🙂 Sen pohjalta tehtyä elokuvaakaan en ole nähnyt.
Minäkin ihastuin Brooklyniin, mutta Nora Webster jätti kylmäksi. Huomasitko yhdenkään kyyneleen vierivän poskilla ja sentään mies oli kuollut. Kirja olisi ollut parempi, jos edes loppukohtauksessa, jota en spoilaa tässä, kyyneleet olisivat virranneet. Olen tunneihminen, joten en samaistunut Noraan. Minä sain hänestä kylmän puistatuksia.
En minäkään Noran persoonaan niin ihastunut, mutta kirjaan kyllä. Ja ehkä toisaalta juuri se teki minulle Norasta niin kiinnostavan, ettei hän näyttänyt tunteitaan tai herättänyt niitä toisessa odotetulla tavalla. Huomasin kyllä tuntevani myötätuntoa Noraa kohtaan, joten ihan kylmäksi hän ei minua jättänyt. Enimmäkseen sympatiani olivat kyllä Noran poikien puolella 🙂
Minua myös kiinnosti Noran pidättyneisyys, se, miten se vaikutti muihin ja miten se kirjassa kuvattiin. Se oli varsinaista tunteiden sinfoniaa piilotetusti. Ja kiitos kirjavinkistä, mainitsemasi kirjailija ei ole ennestään tuttu. Muiden ohella puolestani suosittelen Brooklynia ja Tóibínin novelleja.
Hyvin sanottu tuo tunteiden sinfoniaa piilotetusti. Tunteita voi ilmaista ja kokea niin monella tavalla. Oivalsin muuten juuri, että kirjoja lukiessa harvemmin liikutun kyyneliin. Liikutun herkästi toisen liikutuksesta ja esimerkiksi elokuvissa kyyneleet usein virtaavat. Mutta kirjoja lukiessa harvemmin itken, vaikka olisi kuinka koskettavaa. Ehkä se johtuu siitä, että lukiessa puuttuu visuaalinen ärsyke. Tai ehkä siitä, että lukiessa aivojeni analyyttisempi puoli on vahvemmin käytössä ja tunnekeskus ei aktivoidu samalla tavalla. Kiinnostavaa, jäin oikein pohtimaan tätä..
Kannattaa tosiaan tutustua Kent Harufiin. Häneltä on suomennettu kirjat Tasangon laulu ja Jo ilta on. Postuumisti hänen kuolemansa jälkeen julkaistu Our souls at night (2015) on myös upea. Hän päätti kirjoittaa sen kuultuaan sairastavansa parantumatonta keuhkosairautta. Se kertoo arvokkaasta vanhenemisesta ja on täynnä valoa.