Miten isä yhtäkkiä kaipasikaan sitä tunnetta, kun rakastaa tai vihaa samoja asioita, puhuu samaa kieltä, tuntee samat ihmiset, samat vuorenrinteet, hajut, äänet, maut, auringonvalon sävyn eri vuodenaikoina. Sen jälkeen kun hän oli jättänyt oman maansa ja tämän tytön, ei hän voinut tuntea ketään sillä tavalla läpikotaisin.

Sen jälkeen tuli pelkästään ihmisiä, jotka olivat tunteneet isän puoli vuotta, kaksi vuotta, ehkä viisi, mutta he tiesivät hänestä vain sen, mitä hän itse itsestään kertoi; eikä edes omalla äidinkielellään vaan vieraalla kielellä, joka välitti informaation mutta leikkasi puheesta sävyt ja ihmisen historian. Ja kaikilla näillä ihmisillä oli erilaiset lapsuusmuistot, joita he yrittivät kertoa toisilleen, kun heihin iski koti-ikävä, tai ikävä jotain kohtaan jota ei enää ollut olemassa, johon ei enää ollut paluuta. Silti he yrittivät edes hetkeksi palata sinne ja alkoivat innostuneesti kuvata kotikylänsä juuri tietyllä tavalla hehkuvaa valoa, pinjapuiden tuoksua, pihapuussa laulavaa lintua, äidin säilömää aprikoosihilloa, mutta kukaan ei jakanut muistoja heidän kanssaan. jokaisella heistä oli yksityiset muistot, erilliset maailmansa, joiden yksityiskohtia ei kukaan muu ollut tallentanut sydämeensä eikä niellyt kehoonsa.

Nina Gimishanova: Tatko

Suomessa kirjoitetaan todella monipuolista ja monikulttuurista kirjallisuutta ja sekös on mahtavaa! Nina Gimishanovan esikoisromaani Tatko liittyy joukkoon, johon liitän mielessäni ainakin Pajtim Statovcin, Cristina Sandun ja Hassan Blasimin. He kaikki ammentavat omaleimaisesti omasta kulttuuritaustastaan ja käsittelevät kiinnostavasti kahden kulttuurin välissä elämistä ja toiseuttamisen kokemuksia. Statovcin kanssa yhteistä on myös mytologian hyödyntäminen kerronnan rakennusaineena. Statovcilla albaanimytologiasta nousee esimerkiksi petomainen bolla, Gimishanovan bulgarialaista mytologiaa edustaa esimerkiksi ukkosenjumala Perun, joka kylvää kauhua ympärilleen. Tuon seudun tarut ovat kyllä todella erikoisia ja pelottavia ja tässä romaanissa ne peilautuvat hienosti isän ja tyttären vaikeaan suhteeseen.

Tatko on bulgarialainen hellittelynimi isälle. Kovin hellyyttävä tämän romaanin isä ei kyllä ole, sillä kirjan päähenkilö Elena saa työstää isän aiheuttamia traumoja ihan terapiassa saakka. Myös ymmärrystä määräilevää ja väkivaltaista isää kohtaan lopulta löytyy isän vanhetessa, sillä tytär alkaa ymmärtää käytöksen juurisyyt: bulgarialainen maahanmuuttajaisä ei ole sopeutunut Suomeen, jossa hän on kohdannut rasismia, ulkopuolisuutta ja kadottanut kielensä ja kulttuurinsa. Isä puhuu tyttärelleenkin väkisin rikkinäistä suomea, jonka Gimishanova onnistuneesti sanoittaa. Töksähtelevä kieli tekee isästä entistäkin kulmikkaamman. Hän ei myöskään halua puhua taustastaan tai opettaa kolmelle tyttärelleen omaa äidinkieltään. Ihailen usein monikulttuurisissa perheissä kasvaneita, sitä miten mahtavaa on omaksua äidinmaidossa tai isän perintönä toinen kieli ja kulttuuri. Mutta onhan tosiaan niitäkin, jotka eivät syystä tai toisesta halua siirtää kulttuuriperintöään lapsille ja lapset putoavat kahden kulttuurin väliin tyhjälle jättömaalle. Ankea ajatus.

Elena janoaa isänsä rakkautta ja kun sitä ei ole tarjolla, hakee sitä muilta miehiltä. Suomessa syntyneellä Elenalla on kaksi kotimaata, mutta hän ei tunne kumpaakaan oikeaksi kodikseen. Hän matkustaa rauhattomana maasta toiseen ja jokaisesta maasta löytyy mies, jolta Elena hakee raivoisasti hyväksyntää ja läheisyyttä. Miehistä puhutaan vain etunimen ensimmäisellä kirjaimella ja lukiessa minulta alkoi mennä sekaisin G, P, F ja Z, ja mitä niitä nyt oli. Myös aikajanalla pysyminen tuotti väliin vaikeuksia, sen verran vinhaan tahtiin vaihdettiin maasta ja miehestä toiseen. Seksiä on paljon ja sitä kuvataan ilahduttavan mutkattomasti ja suorasukaisesti, tosin aloin jo puutua ainaiseen vehtaamiseen.

Itse vanhempana näitä romaaneja lukee aina pala kurkussa. Niin monessa romaanissa aiheena on lapsen suhde vanhempaansa, miten tärkeä se side on ja miten paljon vahinkoa vanhempi voi saada aikaan valinnoillaan. Tätä romaania ennen luin Ocean Vuongin vahvan esikoisromaanin Lyhyt maallinen loistomme, jossa poika kirjoittaa lukutaidottomalle äidilleen ja muistelee lapsuuttaan arvaamattoman ja väkivaltaisen äidin kanssa. Myös tässä tapauksessa äidin arvaamattomuus kumpusi toiseuden kokemuksista, Vietnamin pakolaisena Yhdysvalloissa. Myös Vuongin kirjassa päähenkilö etsii läheisyyttä ja hyväksyntää seksin kautta. Kiinnostavia yhtäläisyyksiä löytyy näistä aivan eri puolilta maailmaa tulevista romaaneista. Suosittelen tutustumaan molempiin!

Nina Gimishanova:
Tatko
Kosmos 2021
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Kirjavinkit

Sinua voisi myös kiinnostaa

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

Marisha Rasi-Koskinen: REC

Cristina Sandu: Vesileikit

Pajtim Statovci: Bolla

Hassan Blasim: Allah99

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Seuraa Kirjaluotsia

Bulgaria esikoisromaani isä maahanmuutto Nina Gimishanova perhesuhteet Tatko vanhemmuus