Loiko tiikerin sama joka loi karitsan? Suhtaudun kysymykseen pakkomielteisesti. Se liippaa niin läheltä sitä kaikkein perimmäistä kysymystä, jossa analysoinnin rationaalinen prosessi loppuu ja esiin rajaantuu se hetki, kun ainoa vaihtoehto on antaa periksi – ja ehkä ottaa ajatus uuteen käsittelyyn, mutta nyt eri muodossa, sellaisessa henkisessä muodossa, johon kaikki eivät ole valmiita tarttumaan. Onko minut ja minun raiskaajani muovailtu samasta savesta? Missä määrin olemme samankaltaisia? Onko minulla mitään mahdollisuutta ymmärtää häntä? Nämä kysymykset sotkeutuvat toisiinsa, ne eivät tarkoita samaa, ne eivät viittaa samoihin prosesseihin, mutta ne palavat kaikki samaa tulta.

Jos me olemme kaikki tasavertaisia ja saman energian luomia, tiikeri ja karitsa ovatkin lopulta yhtä saman logiikan mukaan kuin markiisi de Sade sanoo, että hyvä ja paha ovat peräisin samasta ominaisuudettomasta elämän lähteestä. Minulle tiikeri edusti tietysti raiskaajaa. Joten kun näin, että seksuaalista väkivaltaa käsittelevän kirjan nimeksi oli annettu Tiger, Tiger, onnittelin kirjailijaa mielessäni. Niin sitä pitää, Margaux.

– Neige Sinno: Tiikerin raatelu

Ranskalaisen Neige Sinnon palkittu teos Tiikerin raatelu on rankka mutta vaikuttava lukukokemus. Se käsittelee kirjailijan lapsuudessa kokeman seksuaalisen hyväksikäytön jättämää traumaattista perintöä. Isäpuolensa vuosia jatkuneen väkivallan uhriksi joutunut Sinno nosti aikuisena syytteen suojellakseen nuorempia sisariaan. Julkinen oikeudenkäynti johti tekijän tuomioon ja Sinnon muuttoon pois Ranskasta. Nykyään hän asuu Meksikossa, jossa hän opettaa kirjallisuutta ja jatkaa kirjoittamista. Genrerajoiltaan joustava teos liikkuu muistelmien, todistuskirjallisuuden ja esseistiikan välimaastossa. Sinno kuvaa, kuinka lapsuuden trauma vaikuttaa läpi elämän. Teos on intensiivinen ja paikoin kivulias, mutta kirjoitettu kirkkaalla ja analyyttisella otteella.

Neige oli hyvin nuori, kun hänen vanhempansa erosivat ja äiti rakastui karismaattiseen eräoppaaseen. Perhe muutti rauniotilassa olevaan taloon, jota heillä oli vakaa aikomus remontoida, mutta vuosia perhe asui työmaan keskellä. Vuosia kesti myös isäpuolen seksuaalinen väkivalta Neigeä kohtaan. Hän hyväksikäytti ja raiskasi Neigeä noin seitsemänvuotiaasta teini-ikään saakka kenenkään aavistamatta. Aikuisuuden kynnyksellä Sinno viimein kertoi äidilleen ja he tekivät yhdessä rikosilmoituksen. Raskaan oikeudenkäynnin jälkeen isäpuoli tuomittiin yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen.

Erilaisia kirjallisia keinoja käyttäen Sinno vie lukijan matkalle hyväksikäytetyn mielenmaisemaan vuosia tapahtuneen jälkeen, ja yrittää älyllisesti lähestyä traumaansa ja aikuisuudesta käsin ymmärtää, miksi hänelle tapahtui lapsena niin kuin tapahtui. Miten parantua syvästä traumasta? Miten kestää kipu, häpeä ja ympäröivän yhteiskunnan katse omaan menneisyyteen? Miten antaa anteeksi ja voiko ja pitääkö edes antaa anteeksi? Rikkonaisen ja moniaineksisen kerronnan avulla Sinno tutkii muistin eri puolia ja itse hyväksikäyttöä kaikessa sen hirvittävyydessä ja arkisuudessa. Teos on huolellisesti laadittu kirjallinen tutkimusmatka siihen, kuinka puhua asioista, joista ei voi puhua. Sinno avaa lukijan nähtäväksi sen ajatusprosessin, jonka tällaista traumaa käsitellessä joutuu käymään läpi. Se ei aina ole se johdonmukaisin ja siistein reitti, vaan sisältää paljon epäilyä, harha-askelia ja pakituksia.

Kirjailija lukee paljon, vertailee muiden kokemuksia ja siteeraa muita kirjailijoita, jotka ovat joko kokeneet vastaavaa tai kirjoittaneet vastaavanlaisesta väkivallasta. Intertekstuaalisuus tuo henkilökohtaiseen tarinaan älyllistä syvyyttä ja etäisyyttä. Kirja siteeraa esimerkiksi Vladimir Nabokovin Lolitaa, Virginia Woolfia ja Toni Morrisonia, mutta nostaa esiin myös vähemmän tunnettuja ranskalaisia tekstejä. Lisäksi Sinno nostaa esiin monia ranskalaisia teoksia, jotka olivat minulle vieraampia. Sinno tarkastelee koko ajan kriittisesti kirjoittamaansa ja pohtii koko kirjoitusprosessin mielekkyyttä. Itse asiassa hän listaa kirjassa seitsemän syytä olla kirjoittamatta koko teosta ja hänestä pelkkä ajatuskin itsensä terapioimisesta kirjan avulla tuntuu ällöttävältä. Sinnon kielenkäyttö on runollista ja herkkää, mutta välillä kerronta siirtyy raportin tai kirjallisuusesseen sävyyn: tunteellinen ilmaisu ja rehellinen objektiivisuus ovat jatkuvassa vuoropuhelussa keskenään. Kirjan suomentaja Sampsa Peltonen on vanginnut taitavasti tämän hienovireisen tunnelmien vaihtelun.

Sinnon fragmentaarinen kerronta ja toistot peilaavat trauman kokemuksen rikkonaisuutta. Pakonomaisesta toistosta tuli tietysti mieleen norjalaisen Vigdis Hjorthin romaani Toisto, jossa teini-ikäisen kertojan lapsena kokemat traumat nousevat yhä uudelleen esiin. Sinnon kirja vertautuu myös kiinnostavasti muutaman vuoden takaiseen Vanessa Springoran teokseen Suostumus, josta en silloin syystä tai toisesta saanut kirjoitettua. Sinno puhuu kirjassaan suostumuksen käsitteen mahdottomuudesta lasten ollessa kyseessä ja vertaa sitä oveen: Lapsella on aina ovet selällään auki. Lapsi ei voi avata eikä sulkea suostumuksen porttia. Lapsi ei edes yletä sen kahvaan. Mieleen nousi myös viime aikoina mediassa usein vastaan tullut oikeustapaus, jossa ranskalaisen Gisèle Pélicot’n aviomiestä ja viittäkymmentä muuta miestä syytetään naisen toistuvasta raiskaamisesta vuosikymmenen aikana. Pélicot oli raiskausten aikaan huumattu, joten hänelläkään ei ollut mahdollisuutta edes hipaista suostumuksen ovea. Hän halusi oikeuskäsittelystä julkisen, sillä hänen mukaansa raiskauksen uhrilla ei ole mitään hävettävää. Sama viesti on myös Sinnon kirjalla: vaikeneminen ei suojele tulevia uhreja. On puhuttava, kirjoitettava ja esitettävä vaikeita kysymyksiä. Siksi Sinno on kirjansa kirjoittanut, vaikka näki niin monta syytä olla tekemättä niin.

Olin ehtinyt kirjoittaa tekstini tähän saakka, kun huomasin kiinnostavan mahdollisuuden perehtyä kirjaan vielä syvällisemmin. Ranskan instituutti Suomessa järjesti eilen eli torstaina 28.11. tilaisuuden, jossa käsiteltiin Sinnon kirjaa. Seurasin etäyhteydellä keskustelua, jossa suomentaja Sampsa Peltonen kertoi käännösprosessistaan, Helsingin yliopiston käännöstieteen yliopistolehtori Anne Riippa valotti kirjan merkitystä ranskalaisessa yhteiskunnassa ja kirjallisuuskentällä yleensä ja Turun yliopiston opiskelija Daphna Todaro kertoi miten kirja tuli valituksi ranskan opiskelijoiden myöntämän Suomen Goncourt-palkinnon voittajaksi. Yllätyksenä myös Neige Sinno itse osallistui etäyhteydellä tilaisuuteen Meksikosta käsin ja vastasi muutamaan kysymykseen. Kiitos kaikille kiinnostavasta tilaisuudesta!

Tilaisuudessa Sampsa Peltonen toi esiin, miten aiheen intiimiys ja vahva omakohtaisuus toivat haastetta teoksen kääntämiseen. Hän joutui pohtimaan riittääkö hänen tulkintakykynsä ja peukaloiko hän toisen ajattelua ja kipeitä kokemuksia jotenkin väärällä tavalla. Vaikka hän ei läheskään aina ole yhteydessä kääntämänsä teoksen tekijään, tämän kirjan kohdalla se tuntui välttämättömältä. Myös Neige Sinno itse sanoi tilaisuudessa, että on kokenut tärkeäksi yhteydenpidon kääntäjien kanssa, sillä kirjoittaminen ja kääntäminen on aina riskinottoa ja kääntäjällä on suuri vastuu sanavalintojensa kanssa. Tärkeää oli päästä myös keskustelemaan aiheen nostattamista emotionaalisista yhteyksistä. Sinno totesi, että kaikilla ihmisillä on kosketuspinta kärsimykseen, joko omaan tai läheisen. Hänen seuraavat käännöksensä kiinaksi ja koreaksi jännittävät erityisesti, sillä kielten ja kulttuurien väliset erot ovat suuret.

Sampsa kertoi myös joistakin alkuteoksessa esiintyneistä virheistä, joita oli Sinnon luvalla korjannut käännökseen. Nämä esimerkit taas alleviivasivat sitä, miten hurjan pikkutarkkaa työtä kääntäminen on. Sanoilla on väliä. Opiskelija Daphna Todaro myös nosti esiin, miten tarkkaa työtä Sinno on tehnyt kielen kanssa ja se oli yksi syy, miksi he päättivät nostaa juuri Sinnon kirjan voittajaksi neljän Goncourt-ehdokkaan joukosta. Sampsan mukaan Sinno itse oli sanonut jättäneensä tekstiin ”rakennustelineiden jälkiä” eli tarkoituksella pelkistänyt kieltä, kun muissa ehdokasteoksissa käytettiin enemmän korkeakirjallista ranskaa. Anne Riippa nosti omassa osuudessaan esiin, miten monipuolisesti Sinno käyttää kieltä. Hän yhdistää henkilökohtaisen kokemuksen laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin, hyödyntää myös juridista kieltä oikeudenkäynnistä puhuessaan ja vaihtelee pronomineja taitavasti hakiessaan sopivaa tapaa joko lähentää tai etäännyttää tapahtumia.

Riippa myös nosti esiin Annie Ernaux’n loistavan vertauksen Sinnon kirjan lukemisesta: sen lukeminen on kuin istuisi autossa pelkääjän paikalla ja pitkän automatkan ajan kuuntelisi kuskin tarinaa pääsemättä pois tilanteesta. Tiikerin raatelu todella on tuollainen kirja. Sen lukemista ei pysty lopettamaan, vaikka joskus haluaisikin. Toisaalta Sinnon kerronnan jutusteleva sävy keventää raskasta aihetta, mutta samalla luo intiimiyden tunteen. Lukija saa etuoikeuden päästä Sinnon ajatusten ja kokemusten ytimeen. Lopulta Tiikerin raatelu on vaikuttava tutkimusmatka siihen, miten trauma voi muovata ihmisen elämää – ja miten kirjallisuuden avulla voi löytää tapoja ymmärtää ja kestää käsittämätöntä.

Neige Sinno:
Tiikerin raatelu
Triste tigre (2023),
suom. Sampsa Peltonen
Atena 2024

Muissa blogeissa:
Luetut.net

Sinua voisi myös kiinnostaa

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

Vigdis Hjorth: Toisto

Linn Ullmann: Tyttö, 1983

Annie Ernaux: Tapaus

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

Édouard Louis: Väkivallan historia

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen – Ruotsin akatemian romahdus

Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani

Seuraa Kirjaluotsia

hyväksikäyttö insesti Neige Sinno omaelämäkerrallinen seksuaalinen väkivalta Tiikerin raatelu trauma