Tässä on kirja, jonka lukemista vähän pelkäsin. Kun esikoiskirjailija rinnastetaan sellaisiin nimiin kuin Jonathan Franzen, Donna Tartt ja John Irving, ja joista jälkimmäinen vertaa kirjailijaa Dickensiin ja hehkuttaa ”huikeuden mestariksi” ja ”parhaaksi uudeksi yhdysvaltalaiseksi romaanikirjailijaksi”, odotukset nousevat aika korkealle. Ja kun odotukset nousevat (liian) korkealle, pettymys voi olla kolossaalinen. Mutta kun sain sähköpostin, jossa kysyttiin ”Haluatko lukea ennakkoon syksyn puhutuimman käännösromaanin?”, oli tietysti pakko vasta KYLLÄ! Luin siis Nathan Hillin Nixin oikolukemattomana ennakkokappaleena, joten totutusta poiketen en nyt nosta tähän sitaattia. Kirja julkaistaan viikolla 32.

Nixin päähenkilö on Samuel Andresen-Anderson, vähän päälle kolmekymppinen yliopiston kirjallisuuden professori, joka inhoaa laiskoja ja petkuttavia oppilaitaan ja unohtaakseen surkean elämänsä viettää aikaa tappamalla örkkejä älyttömässä Elfscape-nimisessä onlinepelissä. Samuel ei ole nähnyt äitiään sen jälkeen, kun äiti hylkäsi hänet 20 vuotta sitten selityksiä antamatta. Yhtäkkiä äiti on kuitenkin joka uutiskanavalla. Hän on heittänyt kiviä kuvernööri Packerin, tulevan presidenttiehdokkaan, päälle, ja jutun eskaloituessa median myötävaikutuksella häntä odottaa vakavat syytteet jopa terrorismista. Uutisten välittämät kuvat ja tiedot hänen äitinsä menneisyydestä saavat Samuelin ymmälleen. Miten hänen äitinsä Faye on voinut olla prostituutiosta pidätetty radikaalihippi vuonna 1968? Ja mitä hän on tehnyt kaikki nämä vuodet? Samalla nousee pintaan sama kysymys, joka on vaivannut Samuelia kaikki nämä vuodet: miksi äiti hylkäsi hänet?

Samuel on saanut nuorena kirjailijalupauksena aikanaan rahakkaan kirjadiilin, mutta ei ole pystynyt kirjoittamaan lupaamaansa romaania. Nyt kustantaja vaatii ennakkomaksua takaisin ja uhkaa oikeustoimilla. Ainoa keino päästä tukalasta tilanteesta on kirjoittaa paljastuskirja omasta äidistä, joka on nyt mediassa saanut liikanimen ”Packer Attacker”. Kun vielä Fayen asianajaja ottaa yhteyttä ja pyytää Samuelia kirjoittamaan luonnetodistuksen äidistään, Samuel näkee mahdollisuuden selvittää äitinsä tarinan. Äiti vaikenee edelleen kuin muuri, joten on tehtävä hieman salapoliisityötä mysteerin selvittämiseksi. Apuna toimivat yksi valokuva, muistisairas isoisä sekä nettimaailmassa verkostoitunut mutta todellisessa maailmassa syrjäytynyt peliaddikti Pwnage.

Tämä on siis kirjan lähtökohta, mutta tarina ei rajoitu vain äidin mysteerin selvittämiseen. Kirja liikkuu kolmessa aikatasossa. Vuonna 1968 seurataan Fayen nuoruutta Iowassa ja kuukauden kestänyttä etsikkoaikaa Chicagon yliopistossa, joka huipentuu Vietnamin sodan vastaisiin opiskelijamellakoihin. Vuonna 1988 ollaan Samuelin lapsuuden risteyskohdassa: seurataan ystävyyttä kovia kokeneen Bishopin kanssa ja ihastumista Bishopin viulua soittavaan siskoon Bethanyyn sekä tietysti surraan äidin häipymistä. Vuosi 2011 edustaa nykypäivää, jossa seurataan Packer-skandaalin ja Samuelin tutkimustyön etenemistä. Välissä on myös sinä-muodossa kirjoitettu ja pelikirjoja imitoiva jakso, jossa Samuel käy läpi epätoivoista yritystä lähentyä ensirakkautensa kanssa. Pidin tästä jaksosta erityisesti, sillä rakastin itsekin lapsena Samuelin (ja ilmeisesti Hillin) lailla noita pelikirjoja, joissa oma valinta määrittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Tosin tässä versiossa valinnanvapautta ei ollut, vaan luvut loppuivat tyyliin: Seurataksesi Bethanya puistoon mene seuraavalle sivulle.. Tämä osio sisältää myös yhden kirjan riipaisevimmista osiosta, jossa kerrotaan mitä tapahtui Irakissa palveluksessa olleelle Bishopille.

Nix on turboahdettu täyteen isoja teemoja ja välit täytetty pienemmillä tiedonjyväsillä. Ytimeltään kirja kertoo kahden ihmisen, äidin ja pojan, kasvukivuista, yksinäisyydestä, pieleen menneistä ihmissuhteista ja sukupolvelta toiselle siirtyvistä vääristä valinnoista. Se kertoo myös hyväksikäytöstä, elämänhallinnan menettämisestä, sosiaalisesta mediasta, norjalaisesta mytologiasta, politiikasta, 60-luvun hippikulttuurista ja 2010-luvun Occupy Wall Street -liikkeestä. Noin niin kuin muutaman teeman mainitakseni. Suuremmassa mittakaavassa se kertoo kulutushysteriasta, mediasodasta sekä totuudenjälkeisestä ajasta, joiden Hill osoittaa olleen arkea jo 60-luvulla. Cameorooliin pääsevät myös oikeat historian henkilöt, kuten runoilija Allen Gingsberg ja uutisankkuri Walter Cronkite.

Kirjan nimi Nix on Hillin keksimä sana, joka viittaa norjalaiseen taruolentoon näkkiin (norjaksi nøkk). Samuelin äiti kertoi vanhaa norjalaista tarinaa näkistä, vedenhaltijasta, joka näyttäytyi lapsille kauniin valkoisen hevosen muodossa, houkutteli lapsen selkäänsä ja syöksi tämän alas jyrkänteeltä (siitä valitsemani kuvituskuva). Fayen mukaan näkki symboloi mitä tahansa tärkeää ja rakasta, mikä katoaa yhtäkkiä ja vie palan sydäntä mukanaan. ”Se mitä rakastat kaikkein eniten satuttaa sinua aikanaan kaikkein pahiten”, oli äidin mielestä tarinan opetus. Ikään kuin todistaakseen sen, hän itse muuttui näkiksi lapselleen.

Hill kirjoittaa upeasti, jokaisen henkilön oma ääni erottuu selvästi toisistaan. Painavista teemoista huolimatta Hill onnistuu myös ujuttamaan romaaniinsa älykästä huumoria, joka yllättää mukavasti menon äityessä liian pateettiseksi. Tosin välillä huumori iskee oudoissa kohdissa, kuten tilanteessa, jossa Samuel tapaa äitinsä 20 vuoden erossa olon jälkeen. Herkkä ja jännitteinen hetki hieman vesittyy, kun paikalla oleva asianajaja ravaa muutaman minuutin välein vessassa, hikoilee niin että ”näytti siltä kuin koko paita olisi ollut hiljalleen liukumassa meduusan suuhun” ja jolla oli niin leveät hartiat ja niin pienet jalat, että ”hän muistutti ylösalaisin käännettyä pyramidia”.

Kirjan lopussa olevassa kirjailijaesittelyssä kerrotaan, että Hill on kirjoittanut esikoisteostaan kymmenen vuotta ja vielä käsin. Yli 700-sivuisesta kirjasta saakin vaikutelman, että sitä on kirjoitettu pitkään ja hartaudella, sekä hyvässä että pahassa. Välillä tuntuu siltä, että Hill on ympännyt esikoiseensa kaikki kymmenen vuoden aikana keksimänsä teemat ja hauskat anekdootit, siltä varalta ettei jaksakaan kirjoittaa toista romaania. Paikka paikoin kirja lähtee rönsyilemään epäoleellisiin teemoihin ja yksityiskohtiin, mm. eräs henkilö alkaa kaiken draaman keskellä selittämään seikkaperäisesti Yhdysvalloissa vierasperäisen litulaukan kitkemisestä. Minua myös puudutti ja osin ärsyttikin lukea onlinepeliaddikti Pwnagen ja opiskelijabimbo Lauran edesottamuksista. Ymmärrän, että niiden tarkoitus oli kertoa tämän ajan vitsauksista, totuudenjälkeisestä ajasta, jossa joillekin virtuaalimaailma on todempi ja aidompi kuin todellinen maailma. Pwnagen epäonnistuneissa yrityksissä asioida luomuruokakaupassa oli kyllä hetkensä, mutta silti nämä henkilöhahmot veivät turhaan huomion pois pääasiasta, Samuelin ja hänen äitinsä kiehtovasta tarinasta.

Tästä kaikesta purnauksesta huolimatta annan tuon kaiken anteeksi ja päädyn siihen, että Nix on valtavan hieno esikoisromaani. Niin hieno, että toivon hartaasti, ettei kirjan saama huomio ja suitsutus syökse miestä kirjoitusblokkiin ja että hän saisi seuraavan romaaninsa vähän nopeammin kasaan kuin tämän esikoisen. Toivonkin, ettei vertaaminen Donna Tarttiin tarkoita itseään toteuttavaa ennustetta yhtä harvasta julkaisuaikataulusta 😉 En tiedä tuleeko tästä syksyn puhutuin käännösromaani, mutta suosittelen lämpimästi lukemaan ja tekemään omat johtopäätöksesi!

Voisin muuten lisätä tuohon alun kirjailijalistaan vielä yhden nimen: Paul Auster. Nix muistuttaa niin paljon juuri lukemaani Paul Austerin mammuttiromaania 4 3 2 1, että odotin koko ajan törmääväni Nixin sivuilla johonkin versioon Austerin Archie Fergusonista. Yhteisiä teemoja on vaikka kuinka: yhdysvaltalaisen pojan ja tytön kasvutarina, vaikeat suhteet vanhempiin, kipuilut ystävyyssuhteissa, ensimmäiset ihastukset ja seksuaaliset kokeilut, akateemisuus ja kirjailijaksi kasvaminen ja erityisesti ajankuvana 60-luvun opiskelijaradikalismi ja Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset. Austerin Ferguson ja Hillin Faye ovat sukulaissieluja myös siinä mielessä, että molemmat ajautuvat keskelle opiskelijaradikalismin melskeitä tahtomattaan, sivustakatselijoina. Ferguson on todistamassa Columbian yliopiston valtausta New Yorkissa vuonna 1968, Faye joutuu samana vuonna keskelle mellakkaa demokraattipuolueen puoluekokouksen yhteydessä järjestetyssä mielenosoituksessa Chicagossa. Mielessäni Faye on tästä lähtien Fergusonin Chicagon serkku!

Nathan Hill: Nix
The Nix (2016), suom. Raimo Salminen
Gummerus 2017
Oikolukematon ennakkokappale kustantajalta

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

21 Kommenttia

  1. Maija says:

    16/07/17 @ 18:45 

    Nyt en uskaltanut lukea postauksestasi sanaakaan, sillä luen Nixiä parhaillaan!
    Olen vasta alussa, jossain 200 sivun paikkeilla, mutta pidän ihan kamalan paljon. 🙂
    Palaan tänne järkevämmän kommentin kanssa, jahka saan oman luku-urakkani valmiiksi.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      17/07/17 @ 13:04 

      Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä pidit 🙂

      Vastaa
  2. Katriina says:

    16/07/17 @ 19:18 

    Täytyy kommentoida, että kirjoituksiasi on aina mukava lukea. Niistä saa myös kivasti tietoa sellaisista kirjoista, mihin itse tuskin tulee koskaan tarttumaan – lähinnä kirjojen sivumäärän vuoksi, mitä olen luultavasti toistanut täällä kommenteissa jo ihan liikaa 🙂 Toivotaan, että kirjailija julkaisee seuraavan kirjansa vähän nopeammalla tahdilla ja hieman ohuempana versiona!

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      17/07/17 @ 13:09 

      Kiitos Katriina! Ei kannata pelästyä pituutta, tämä oli niin mukaansatempaavaa luettavaa. Toivottavasti tosiaan seuraavaa ei tarvitse odotella kymmentä vuotta 🙂

      Vastaa
  3. Marika Oksa says:

    16/07/17 @ 19:53 

    Tämä odottaa minullakin lukupinossa, ja just mietin viitsinkö raahata paksun kirjan mukaan heinäkuun lopun reissulle vai syvennynkö kirjaan vasta lomailun jälkeen… tosi kiinnostavalta kuulostaa juttusi perusteella. Donna Tartt on minun top-listallani erittäin korkealla, ja Irving taas hyvin matalalla joten on jännä nähdä, miten Nix kolahtaa. 🙂

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      17/07/17 @ 13:13 

      Kiva kuulla mitä pidit. Minulla sekä Irving että Tartt ovat molemmat todella korkealla (tosin Tarttin toinen romaani oli huti). Tämä on mielestäni vähän kesympi versio molemmista.

      Vastaa
  4. Margit/Tarukirja says:

    17/07/17 @ 09:58 

    Vaikuttaa melkoiselta runsaudensarvelta. Voisi olla vaikka Irvingiä, josta pidän kovasti. Menee harkintaan.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      17/07/17 @ 13:15 

      Runsaudensarvi on kyllä tähän kirjaan sopiva sana. Irvingin ystäville (minä olen suuri Irving-fani) tämä varmasti uppoaa, on mielestäni vähän kesympi versio Irvingistä.

      Vastaa
  5. Tuulevin lukublogi says:

    18/07/17 @ 16:29 

    Kiitos. Luin postauksestasi vain kolme ensimmäistä kappaletta ja viimeisen, koska päätin lukea kirjan itse, kun se alkoi kuulostaa niin kiinnostavalta, enkä halua tietää liikaa etukäteen.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      18/07/17 @ 20:46 

      Mahtavaa, että kiinnostuit. Jään odottelemaan lukufiiliksiäsi 🙂

      Vastaa
  6. Amma says:

    18/07/17 @ 17:46 

    Kuulostaa valtavan kiinnostavalta! Ja toisaalta 700 sivua ja kaikki mahdolliset rönsyilevät teemat samassa paketissa kuulostaa myös luotaantyöntävältä. Jos romaani on oikeasti hyvä, ja ilmeisesti tässä tapauksessa on, sen voi antaa anteeksi. Keskinkertaisissa romaaneissa tiivistämisen taidon puute lähinnä ärsyttää.
    Mutta sait kyllä minut vakuutetuksi kirjoituksellasi. Täytyy laittaa nimi mieleen!

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      18/07/17 @ 20:48 

      Tässä tapauksessa rönsyilyt annetaan anteeksi 🙂 Suosittelen lämpimästi kurkkaamaan tähän aarrearkkuun!

      Vastaa
  7. Minna Vuo-Cho says:

    18/07/17 @ 22:33 

    Minä olen kauhean huono amerikkalaisen kirjallisuuden kanssa. Jos kirjailijaa verrataan noihin kolmeen mainitsemaasi, niin minä melkein tiedän jättää väliin.
    En tiedä, mikä minua on viime aikoina esim. Tarttin ja Irvingin kirjoissa tökkinyt. Ehkä se on se jonkinlaisen kurjuuden ja ajelehtimisen ilmapiiri. Päähenkilöille tuntuu aina vain sattuvan kaikkea kamalaa ilman, että he tekevät ennen tai jälkeen varsinaisesti muuta kuin antavat virran viedä…

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      19/07/17 @ 16:07 

      Sekin on tässä kirjojen paljoudessa hyvä asia, jos pystyy rajaamaan jotain kirjoja kiinnostuksen ulkopuolelle 🙂
      Minä taidan olla jonkin sortin ajelehtija itsekin, että koen nämä kirjat omakseni 😉

      Vastaa
      • Minna Vuo-Cho says:

        19/07/17 @ 20:30 

        No niinpä, ei tarvitse sentään ihan kaikkea lukea…
        Ehkä minä olen myös liian ”eurooppalainen” ja katson laseja siihen liittyvän prisman läpi – tosin aasialainenkin kirjallisuus tuntuu uppoavan paremmin, eikä minulla ole samanlaisia haasteita reippaasti vanhemman amerikkalaisenkaan kanssa.

        Vastaa
  8. Pihi nainen says:

    22/07/17 @ 11:44 

    Olen diagnosoinut itsessäni addiktion kotimaiseen kirjallisuuteen, ja harmillisen vähän tulee kurkoteltua muualle. Onneksi toisista blogeista saa niin painavia suosituksia, että olen laajentanut lukualuettani sentään jonkin verran. Itse en siis aktiivisesti nappaisi tätä lukulistalleni, mutta voipi olla, että Nix hiipii blogisuositusten kautta ihoni alle ja sitä myöten lukupinooni. 🙂

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      24/07/17 @ 20:18 

      Ei huonompi addiktio 🙂 Saa nähdä millaisia fiiliksiä tämä kirja on saanut muissa aikaan, odotan innolla bloggauksia.

      Vastaa
  9. Jane / Kirjan jos toisenkin says:

    23/07/17 @ 22:37 

    Sivumäärä hirvittää taas, paljon tulee tartuttua noihin parisataasivuisiin nykyään… En ole Tarttia tai Irvingiä lukenut että osaisin verrata. Juonessa oli kyllä monia kiinnostavia elementtejä!

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      24/07/17 @ 20:24 

      Välillä toivon saavani muistinmenetyksen, jotta voisin lukea tietyt Irvingit ja Tarttit uudestaan puhtaalta pöydältä 😉 Eli todella vahvasti suosittelen heitä myös. Tosin heidän seurassaan 200 sivua on vasta lämmittelyä..

      Vastaa
  10. Suketus says:

    13/08/17 @ 10:27 

    Ah, juuri kuluneella viikkolla sain tämän loppuun ja nyt naputtelen bloggausta. Pidin aivan hurjasti tästä todellakin runsaudensarvesta, ja ajatuksesi siitä, että Hill on ottanut romaaniinsa mukaan kaiken itseään kiinnostavan siltä varalta, ettei jaksakaan kirjoittaa toista romaania, on aivan mahdollinen. Joskaan en sitä toivo, vaan toivon saavani lukea lisää Hilliä tulevaisuudessa!

    Yhdysvaltalainen nykykirjallisuus osuu minun sydämeeni todella hyvin, en tiedä miksi. Ehkä minun olisi pitänyt syntyä sinne? 😉

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      14/08/17 @ 09:30 

      Mahtavaa, että ihastuit tähän kirjaan! Meillä taitaa olla aika samanlainen kirjamaku, viimeksi taidettiin hehkuttaa Eugenidesia. Minuunkin jostain syystä nämä yhdysvaltalaiset kolahtaa, vaikka siellä moni asia onkin ihan käsittämätöntä 🙂

      Vastaa

Vastaa e