Osallistun Tuijatan lanseeraamaan naistenviikkohaasteeseen. Tänään nimipäiväonnittelut menevät Olgalle ja Oilille. Tämän päivän kirjailijalla on suomalaisen miehen etunimi, mutta ei nimi naista pahenna! Toni Morrison on voittanut kirjallisuuden Nobelin ja tämä lukemani romaani voitti myös Pulitzerin vuonna 1988. Orjuudesta kertovassa romaanissa nimillä on myös tärkeä rooli. Oma nimi on ylellisyys, johon orjalla ei ole oikeutta, eihän heillä ole oikeutta omistaa mitään omaa. Miltä tuntuisi olla vain Kuutonen? Moni ottaa itselleen uuden nimen vapauduttuaan. Niin teki myös Leima Maksettu, jonka erikoinen nimi muistuttaa ikuisesti kammottavista uhrauksista, joita hän on joutunut tekemään vapautensa eteen.
Sethe tiesi että kehä jota hän kiersi huoneen, Paul D:n ympäri jäisi kehäksi. Ettei hän koskaan pääsisi keskipisteeseen, pystyisi pakottamaan julki vastausta kenellekään jonka oli kysyttävä. Ellei kysyjä ymmärtäisi heti – hän ei kykenisi selittämään mitään. Sillä totuus oli yksinkertainen, ei mikään pitkitetty ja venytetty selostus kukallisista mekoista, puussa riippuvista koreista, itsekyydestä, nilkkanaruista ja kaivoista. Yksinkertainen: Hän kyyhötti puutarhassa ja nähdessään miesten tulevan ja tunnistettuaan opettajan hatun hän kuuli siipien havinaa. Pienet kolibrit työnsivät neulamaisen nokkansa suoraan hänen päähuivinsa läpi hiuksiin ja räpyttivät siipiään. Ja jos hän jotain ajatteli, niin: Ei. Ei. Eiei. Eieiei. Yksinkertainen. Hän vain pakeni. Keräsi mukaansa jokaisen pikku elämän jonka oli tehnyt, kaikki oman itsensä osat jotka olivat kallisarvoiset ja hienot ja kauniit, ja kantoi, työnsi, raahasi heidät harson läpi, ulos, pois, sinne missä kukaan ei voinut heitä vahingoittaa. Tuonne. Talon ulkopuolelle, turvalliseen paikkaan. Ja kolibrinsiivet pieksivät yhä. Sethe pysähtyi taas kehällään ja katsoi ikkunasta ulos. Hän ajatteli aikaa jolloin pihan ympärillä oli ollut aita ja siinä portti jota joku oli aina avaamassa tai sulkemassa siihen aikaan kun 124 oli vilkas kuin väliasema. Hän ei ollut nähnyt valkoisia poikia jotka olivat repineet sen alas, kiskoneet pylväät maasta ja särkeneet portin jättäen 124:n hylätyksi ja suojattomaksi samalla hetkellä kun kaikki lakkasivat käymästä. Vain Bluestone Roadia reunustavat rikkaruohot pyrkivät taloa kohti.
Toni Morrison on kirjailija, jota olen pitkään halunnut lukea, mutta olen tähän mennessä saanut luetuksi vain hänen uusimman romaaninsa Luoja lasta auttakoon. Nyt asia korjaantui, kun minulle suositeltiin Helmet-haastetta varten Pulitzer-palkittua romaania Minun kansani, minun rakkaani. Nyt olenkin aika kanveesissa lukemastani. Luin tätä intensiivistä ja väkevää romaania kuin liimattuna, hiki valuen yhtä lailla helteestä kuin hurjasta tarinasta johtuen. Orjuus on teema, joka karmii ja pöyristyttää, mutta silti kiinnostaa kirjallisuudessa. Viime aikoina lukemistani orjuutta käsittelevistä kirjoista voin suositella Yaa Gyasin romaania Matkalla kotiin, joka kattaa pari vuosisataa orjakaupan ja orjuuden synkkää historiaa kahdella mantereella. Kiinnostava on myös Colson Whiteheadin The Underground Railroad, jossa nyt näin jälkikäteen tarkasteltuna tuntuu olevan paljon samaa tämän Morrisonin kirjan kanssa, myös maagisen realismin osalta. Voisin kuvitella, että Morrison on näille molemmille nuorille afroamerikkalaisille kirjailijoille esikuva ja innoittaja.
Minun kansani, minun rakkaani sijoittuu vuoteen 1873, sisällissodan jälkeiseen Ohioon. Bluestone Roadin talossa 124 asuu karannut orjanainen Sethe, hänen teinityttärensä Denver sekä kuolleen tyttövauvan kiukkuinen henki, joka piinaa asukkaita ja saa muut pysymään loitolla talosta. Ennen talo oli vilkas ja alueen mustalle väestölle tärkeä kokoontumispaikka, jonka sieluna toimi Sethen anoppi Baby Suggs. Hänen kuolemastaan lähtien Sethe on vaipunut yhä syvemmälle vaiettujen muistojen hiljaiseen vankilaan. Vaikenemisen muuri on kuitenkin sortumassa, kun taloon saapuu kaksi yllättävää vierasta. Ensin saapuu Paul D, jonka kanssa Sethe on ollut orjana Kultaisessa kodissa. Kerros kerrokselta he repivät yhdessä auki muistoja, jotka ovat kaikkea muuta kuin kultaisia. Sethen selässä kasvaa arpinen puu, mutta kaikista pahimmat arvet märkivät omassa mielessä. Kun arvet on saatu vuotamaan, nousee joesta salaperäinen nuori nainen, nimeltään Rakkain. Onko Sethen sakeaakin sakeampi rakkaus saanut tyttären palaamaan tuonpuoleisesta? Onko hän tullut kostamaan äidilleen, joka tarttui pahimpaan mahdolliseen keinoon suojellakseen lapsiaan ehkä vielä pahemmalta kohtalolta?
Morrison ei väistele kuvatessaan niitä hirveyksiä, joita orjat ovat joutuneet kokemaan. Niitä on niin tuskallista lukea, ettei tee mieli toistaa niitä tässä. Orjuutta kuvaavien kirjojen kohdalla törmää usein samaan kritiikkiin kuin esimerkiksi holokaustikirjojen kohdalla. Joillekin itsetarkoituksellinen vellominen noissa historian pimeimmissä sopukoissa on vain liikaa. Minusta näitä kirjoja tarvitaan eikä näitä teemoja voi koskaan ammentaa loppuun. Olisi tekopyhää sanoa, että ihmiskunta olisi kehittynyt ja oppinut noista ajoista niin paljon, etteivät nuo asiat voisi tapahtua muodossa tai toisessa uudestaan. Yhä uudestaan saa myös huomata, miten lyhyt muisti ihmisillä on mitä tulee historiaan. Pahoin pelkään, että nämä kirjat ja tarinat eivät kuitenkaan tavoita niitä ihmisiä, joilla tuo muisti pätkii pahimmin.
Julmuuksista huolimatta Morrisonin romaani on myös kaunis, maaginenkin. Kerronta on runollista, moniäänistä, ajallisesti poukkoilevaa. Ei siis helpon suoraviivaista, vaan juuri sellaista ajatustyötä vaativaa kirjallisuutta, josta suuresti nautin. En kuitenkaan voi olla ihmettelemättä suomenkielisen painoksen mahtipontisen alleviivaavaa nimihirviötä. Alkuperäisteos on yksinkertaisesti nimeltään Beloved. Miksei se voisi olla suomeksikin vain Rakkain? Olen pannut merkille, että monien kirjojen ja elokuvien nimien suomennokset poikkeavat alkuperäisistä, kun muissa kieliversioissa tunnutaan olevan enemmän uskollisia alkuperäiselle. Mikähän tähän ilmiöön on syynä? Tuntuu lähes epäkunnioittavalta ja kirjan teemojen kannalta irvokkaalta, että juuri tämän romaanin ei ole annettu säilyttää omaa nimeään. Beloved on romaani, jonka toivoisi päätyvän kenen tahansa lukulistalle.
Yhdysvallat-lukuhaaste:
Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 12 – Orjuuteen liittyvä aihe. Sen voisi myös sijoittaa kohtiin 4 – Alkuperäiskansat osana kirjaa, 7 – Pulitzer-palkittu teos, 8 – Afroamerikkalaisen kirjailijan teos ja 15 – Klassikko.
Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10 – Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja. Pyysin blogini 3-vuotisjuhlan kunniaksi blogini lukijoita suosittelemaan minulle kirjoja, joiden joukosta arvoin kirjan tähän haastekohtaan. Voittajasuosituksen antoi Kirjasähkökäyrän Mai. Kiitos suosituksesta!
Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa kuuntelin Joseph Anton Brucknerin 8. sinfonian, joka kulkee lisänimellä ”Apokalyptinen”. Se sopi tunnelmaltaan tämän kirjan apokalyptiseen maailmaan. Sijoitan sinfonian haastekohtaan 27 – Sinfonia, jolla on lisänimi. Kaikki musahaasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Beloved (1987),
suom. Kaarina Ripatti
Tammi 1988
Kirjastolaina
Muissa blogeissa:
Kirjasähkökäyrä
Kirjavarkaan tunnustuksia
Luetut, lukemattomat
Lumiomena
Maaginen realismi
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia
Mitä luimme kerran
Nenä kirjassa
P. S. Rakastan kirjoja
Sallan lukupäiväkirja
#naistenviikkohaaste #yhdysvallatlukuhaaste helmethaaste Keltainen kirjasto klassikko Minun kansani minun rakkaani orjuus Tammi Toni Morrison
Kerrassaan upea klassikkoteos <3
No näin on! Kiitos vielä suosituksesta 🙂 Täytyy ehdottomasti lukea Morrisonia lisää!