menu Menu
Naistenviikkohaaste | Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, Teos, Volanen Jarkko 24/07/2018 0 kommenttia
Chigozie Obioma: Kalamiehet Edellinen Naistenviikkohaaste | Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani Seuraava

Naistenviikkohaaste päättyy tänään. Nimipäiväänsä juhlivat tänään Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja. Tänään saan myös itse juhlia nimipäivääni. Päivän kirjasta löytyy myös kaimani, päähenkilön sisar Tiina. Vuorossa siis Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat.


Hiekkapoukamaa rajaavissa kallioissa on kohta, jossa Aurasta tulee lähes näkymätön. Se on salainen paikka. Sen huomaa vain yläpuolelta, ilmasta käsin.

Aura seisoo kallioiden juurella ja tähyilee ylös. Hän haluaa olla yksin, kiivetä salaiseen paikkaansa ja odottaa, että saaren muut osat pyyhkiytyisivät pois aivan kuten sellaiset alueet, joihin kukaan ei ole katsonut enää vuosikymmeniin. Mutta mereltä puhaltava tuuli on puuskainen ja kujeileva, kiipeilijälle vaarallinen. Se hiivittää hietaa, hiesua, pieniä kivennäisrakeita, hypittää kvartsinjyviä ja hienoksi jauhautunutta simpukankuorta. Maapohja paljastuu, peittyy ja paljastuu jälleen: ranta halkeilee hiekan alla.

Viime vuonna Helsingin Kirjamessuilla eräässä bloggaritilaisuudessa sympaattinen Jarkko Volanen kertoi esikoisromaanistaan Hiekankantajat ja päätin, että se on ehdottomasti luettava kesällä saaressa. Onneksi muistin ottaa kirjan mukaan, sillä se tosiaan sopi loistavasti luettavaksi saaristoluonnon keskellä. Kirjan saaressa elelee kettuja, jotka etsivät suojaa pihapiiriistä. Meidän kesäpaikassamme Inkoon saaristossa peurat ja kauriit tulevat pihaan syömään kesäiltaisin ja joskus hirvikin uskaltautuu esittelemään komeita sarviaan. On kettujakin joskus nähty, jopa ilves majailee saaren uumenissa. Saaressa tuntee todella olevansa luonnon helmassa ja armoilla. Saaren kesä on paratiisi, mutta syysmyrskyjen ja talvipakkasten koittaessa saattaa manner houkutella. Kaupunkilaiselle saaresta voi tulla vankila, niin uhkaa käydä myös Hiekankantajissa.

Aura ja Henri ovat ostaneet vanhan pappilan saaristosta. Esikoistaan odottava pariskunta unelmoi idyllisestä elämästä saariston rauhassa. Kettusaareen muutetaan talvella, joten Auran unelma omasta hiekkapoukamasta on vielä pelkkä haave. Vanhassa talossa on paljon remontoitavaa, mutta pariskunnan rahat ovat tiukilla. Aura yrittää edistää saaressa tähtitieteen väitöskirjaansa, Henrin työ vaatii vielä läsnäoloa Helsingissä. Muissa saaristolaisissa uudet kaupunkilaistulokkaat aiheuttavat kuisketta ja kyräilyä. Onneksi on Camilla, paikallinen saaristopastori, jonka kanssa Aura ystävystyy. Camilla on aina valmis rientämään apuun, säässä kuin säässä, kun Auran yksinäisyys ja levottomuus ottavat vallan. Hämmentyneenä Aura huomaa tukeutuvansa Camillaan enemmän kuin mieheensä, myös silloin kun pariskuntaa kohtaa jaettu suru. Kaikki eivät katso naisten läheisiä välejä hyvällä. Kuka on asialla, kun ystävysten suojelema kettu löytyy nyljettynä? Kuka hiippailee talon lähettyvillä ja tekee ilkivaltaa?

Saaristomysteeri etenee verkkaisesti, tunnelmoiden ja välillä tempoillen, kuin saaren läpi puhaltava oikukas tuuli. Hiekankantajat on vahvan melankolinen tarina, jossa uhan tunne vaanii lukijaa pienissä yksityiskohdissa. Ei tämä varsinaisesti mikään jännityskirja ole, joten mitään järisyttävää rikosmysteeriä ei kannata tästä kirjasta hakea. Enemmänkin saa jännittää, miten uusavuton kaupunkilainen pärjää saaressa villin luonnon ja sisäänpäinlämpiävien saaristolaisten kanssa menettämättä järkeään. Romaani iskee myös downshiftaustrendiin ja osoittaa, että unelma pienestä elämästä ei poista stressiä isoista asioista. Tiedän kokemuksesta, että saaressa saattaa tuntua sitä kuin ulkomaailma lakkaisi kokonaan olemasta. Mutta ei se lakkaa. Auralla ulkomaailma puskee sisään erityisesti Tiina-siskon muodossa, joka tuppautuu saareen pyytämättä ja yllättäen. Siskosten välejä kiristää vastuu vanhenevasta ja yhä enemmän hoivaa vaativasta äidistä.

Ihastuin Hiekankantajien vähäeleisyyteen ja vahvatunnelmaiseen luontokuvaukseen. Kerronnallisesti haasteellisempana koin aikatasojen vaihtelun. Vain elokuun tapahtumat on erotettu otsikolla, muissa luvuissa liikutaan talvessa ja keväässä ennen tuota elokuuta, jolloin mysteeri huipentuu venetsialaisten juhlintaan. En oikein osaa päättää, antoiko tuo poukkoilu tarinaan mitään lisäarvoa, vai olisiko kronologinen kerronta toiminut yhtä lailla. Tuntuu nykyään olevan trendikästä tuo aikatasojen sekoittelu. Nykyaikaan sijoittuvana saaristolaiskuvauksena Hiekankantajat löysi tiensä sydämeeni. Tämä olikin jo toinen saaristolaisromaani tälle kesälle ja Naistenviikolle. Historiallista saaristokuvausta ja aikatasoilla kikkailematonta kerrontaa löytyy Sally Salmisen klassikkoromaanista Katrina.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27 – Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa kuuntelin Priscilla Ahnin albumin A Good Day, jonka löysin blogista nimeltä Rakkaudella, Jenna Anette. Sijoitan siis levyn haastekohtaan 31 – Bloggarin tai arvostelijan kehuma levy. En tunne juurikaan musiikkiaiheisia blogeja ja niitä etsiessäni ihastuin tähän blogiin. Jenna Anette listaa tunnelmallisessa bloggauksessaan lauluja, joita on ihana kuunnella hiljaisina kesäöinä. Kaikki haasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Kirjoja ulapalta -haaste:
Kirja sopii mainiosti myös Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta – merelliseen lukuhaasteeseen.

Jarkko Volanen: HiekankantajatJarkko Valonen: Hiekankantajat
Teos 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Aina joku kesken
Elämä on ihanaa
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjan jos toisenkin
Kosminen K
Lukuisa
Vinttikamarissa

#kirjojaulapalta #naistenviikkohaaste esikoiskirja helmethaaste Hiekankantajat Jarkko Volanen saaristo Teos


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up