Kertoisiko Alice heille? “Anteeksi nyt, näytätte kyllä tutuilta, mutta en osaa yhdistää teitä mihinkään.” Ei niin voinut tehdä. Lapsen olisi kauheaa kuulla, ettei hänen äitinsä muistanut häntä. Alicen oli pakko teeskennellä, kunnes muisti palaisi, ja se tapahtuisi tietysti pian. Aivan kohta.

Hän yrittäisi puhua lapsille luonnollisesti. Ei hilpeän teennäisesti, niin kuin lapsille usein puhutaan. Lapset olivat fiksuja. He näkisivät heti Alicen lävitse. Voi taivas. Mitä Alice sanoisi heille? Se tuntui vielä pahemmalta kuin sopivien puheenaiheiden miettiminen Nickin työpaikan juhliin.

Taidan todella olla hurahtanut näihin muistia käsitteleviin kirjoihin, sen verran monta kirjaa on aiheeseen liittyen tullut luettua viime aikoina. Tällä kertaa olin itse “nainen, joka unohti”. Unohdin meinaan täysin, että olin varannut tämän kirjan kirjastosta ja mieheni noutaessa varauksia puolestani, luulin hänen ottaneen jollekin muulle varatun kirjan (uusi varausten itsepalvelunouto taitaa kyllä herjata jos yrittää lainata toiselle tarkoitettua kirjaa). Sitten aloin vielä epäillä, että olisin lukenut kirjan aiemmin, takakansitekstikin kuulosti niin tutulta. Onneksi muisti palautui pätkittäin ja tajusin varanneeni kirjan luettuani viime vuonna Moriartyn viihdyttävän kirjan Hyvä aviomies. Onneksi minulta ei sentään kadonnut muistoja kymmenen vuoden edestä, kuten Nainen joka unohti -kirjan päähenkilöltä Alicelta.

Alice lyö pahasti päänsä kaaduttuaan steppitunnilla. Herättyään hän uskoo olevansa 29-vuotias ja odottavansa ensimmäistä lastaan. Todellisuudessa hän on 39-vuotias kiireinen kolmen lapsen äiti keskellä myrskyistä avioeroa ja huoltajuuskiistaa. Alicella ei ole mitään muistikuvaa kuluneista kymmenestä vuodesta. Hänen kolme lastaan ovat hänelle ventovieraita. Rakas aviomies tuntuu vihaavan häntä, siskokin vaikuttaa oudolta ja etäiseltä, ystävät ovat vaihtuneet. Moni asia on muuttunut, mutta suurin muutos tuntuu tapahtuneen Alicessa itsessään. Kuka on tuo keski-ikäistyvä perheenäiti, joka tuntuu olevan niin monella tapaa täysi vastakohta entiselle nuorelle Alicelle?

Moriartylla on ilahduttava tilannekomiikan taju. Kirjan huumori kumpuaa arkisista kommelluksista. Hykertelin esimerkiksi sille miten nerokkaasti Alicen lapset osasivat käyttää hyväkseen äidin yhtäkkistä “vihreyttä” kasvattajana. Moriarty kirjoittaa keski-ikäistyvien perheenäitien elämästä, joten ihan chick litiä kirjat eivät ole, vaikka samankaltaisia ystävyys- ja parisuhdepohdintoja ja viihteellisiä elementtejä niissä onkin. Moriartyn kirjat sijoittuvat Australiaan, mutta jos sitä ei tietäisi, voisi hyvin kuvitella että ollaan Amerikassa. Perheenäidit kuskaavat katumaastureilla lapsiaan kouluun ja lukuisiin harrastuksiin. Touhukkaat ja kilpailuhenkiset täydelliset naiset järjestävät jos jonkinmoista hyväntekeväisyystapahtumaa, vanhempainyhdistyksen cocktail-kutsuista ennätyskokoisen sitruunapiirakan leipomistapahtumaan. Stereotyyppinen kuvaus täydellisestä mutta takakireästä perheenäidistä oli paikoin ärsyttävää. Kirjan miehet eivät kyllä pääse sen vähemmällä: on työkeskeinen ja poissaoleva aviomies, liian mukava (eli tylsä) miesystävä ja naurettavan hyvännäköinen personal trainer. Jep.

Pelkkää hömppää ei kuitenkaan ole luvassa, sillä kirjassa käsitellään hyvinkin vakavia teemoja: lapsettomuutta, aviokriisiä ja sen vaikutusta lapsiin, ikääntymistä, kuolemaa ja sivutaan jopa eutanasiaa. Alicen tarinan lisäksi kirjassa vuorottelevat Alicen siskon Elisabethin terapeutilleen kirjoittama päiväkirja sekä Alicen isoäitihahmon Frannien blogi kommentteineen. Nämä erilaiset tekstityypit tuovat kiinnostavaa vaihtelua tarinaan. Varsinkin Elisabethin terapiapäiväkirja kasvaa koskettavaksi kuvaukseksi naiseuden keskeisistä kipupisteistä.

Samoin kuin Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjaa, minuakin vaivasi kirjan päähenkilön nimi Alice. Ehdottomasti paras muistisairaudesta lukemani kirja on Lisa Genovan Edelleen Alice, ja väkisinkin tuo nimi muistamiseen yhdistettynä vie ajatukset Alzheimeria sairastaneeseen Aliceen. Tuntuu lähes pyhäinhäväistykseltä rinnastaa nämä kaksi täysin eri luokassa painivaa fiktiivistä hahmoa toisiinsa. Silti uskon, että Moriarty on halunnut nimen yhdistyvän pikemminkin Alice in Wonderlandiin, sen verran Ihmemaassa kirjan Alice tuntuu omassa elämässään seikkailevan. Jälkimmäisessä tapauksessa nimivalinta on vain liian ilmiselvä. Miten voikaan fiktiivisen henkilön nimi aiheuttaa tällaista mielenkuohuntaa! Helene Bützovin suomennos on onneksi sujuvaa ja virheetöntä kieltä, jota lukee mielellään, edellinen lukemani Moriartyn kirja Hyvä aviomies kun harmillisesti vilisi kirjoitusvirheitä.

Alicen amnesiaa ei selitetä tieteelliseltä kannalta, joten jää epäselväksi onko tuollainen kymmenen vuoden muistikatko oikeasti mahdollinen. Vaikka Alice ei muistakaan mitään nykyisestä elämästään, hänen kehonsa tuntuu tietävän miten toimia erilaisissa tilanteissa ja vahvat aistielämykset laukaisevat muistoja. Vaikka mitään tieteellistä faktaa asiasta ei esitettykään, kuulostaa uskottavalta, että kehomuisti on juurikin niin vahva kuin kirjassa annetaan ymmärtää. Loppujen lopuksi Nainen joka unohti on hyvällä intensiteetillä eteenpäin vyöryvä viihderomaani syvällisellä tvistillä. Viihdekirjallisuuden valtavirrasta poiketen se ei ihan heti haihdu mielestä. On kiinnostavaa pohtia mitä oma kymmenen vuotta nuorempi versioni ajattelisi elämästäni tässä ja nyt. Siitähän voisi jopa saada kiinnostavan valmennuskysymyksen: mitä nuoruuden minäsi ajattelisi sinusta ja tekemistäsi valinnoista tänään?

Liane Moriarty: Nainen joka unohti
What Alice Forgot (2010), suom. Helene Bützow.
WSOY 2016.

Kirjan parissa ovat viihtyneet todella monet bloggaajat, mm.:
Amman lukuhetki
Kirjakaapin kummitus
Kulttuuri kukoistaa
Rakkaudesta kirjoihin
Sallan lukupäiväkirja
Kirjakirppu
Hurja hassu lukija
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Liane Moriarty muistisairaus Nainen joka unohti WSOY