Dr. Wolf’s therapeutic methods had been perfected by herself. They had made her virtually the most successful psychiatrist in Paris, or at least the most sought-after. At the same time she was tentatively copied; those who tried to do so generally failed. The method alone did not suffice. Her personality was needed as well.
What she did for the most part was talk about herself throughout the first three sessions, turning only casually on the problems of her patients; then, gradually, in an offhand way she would induce them to begin to discuss themselves. Some patients, angered, did not return after the first or at least second session, conducted on these lines. Others remonstrated, ”Don’t you want to hear about my problem?”
”No, quite frankly, I don’t very much.”
Many, fascinated, returned to her studio and it was they who, so it was widely claimed, reaped their reward. By now her method was famous and even studied in the universities. The Wolf method.
– Muriel Spark: Aiding and Abetting
Olen lukenut Muriel Sparkilta paljon, ehkä jo liikaakin, ainakin siinä mielessä, että rima nousee jokaisen uuden teoksen kohdalla vähän korkeammalle. Hänen tarkka, viileä katseensa, lakoninen huumorinsa ja tapa kirjoittaa moraalista ilman saarnaa ovat tehneet minusta uskollisen lukijan. Siksi Aiding and Abetting tuntui lopulta pieneltä pettymykseltä – ei siksi, etteikö se olisi tunnistettavasti Sparkia, vaan siksi, että se jää jotenkin puolitiehen.
Vuonna 2000 ilmestynyt romaani on Sparkin myöhäistuotantoa: hän oli kirjoitushetkellä 82-vuotias, ja teos jäi hänen toiseksi viimeisekseen. Lähtökohta pohjaa todelliseen tapaukseen, joka ei Suomessa ole kovin tunnettu. Brittiläinen aatelinen John Bingham, eli lordi Lucan, katosi vuonna 1974 surmattuaan perheen lastenhoitajan, jota hän oli erehtynyt luulemaan vaimokseen. Samassa yhteydessä hän pahoinpiteli myös vaimonsa. Tapaus järkytti laajasti, ja sitä on seurannut vuosikymmenten mittainen arvuuttelu, sillä Lucan pakeni eikä häntä koskaan löydetty vastaamaan teoistaan. Spark tarttuu tähän aikansa true crime -tapaukseen ja rakentaa sen ympärille oman, tunnistettavan asetelmansa. Pariisilainen psykiatri Hildegard Wolf saa vastaanotolleen kaksi miestä, jotka molemmat väittävät olevansa lordi Lucan.
Hildegard on romaanin kiistaton keskipiste ja myös sen nautittavin osa. Hänen erikoinen terapiamenetelmänsä – jossa hän puhuu aluksi lähinnä itsestään ja siirtää potilaansa asiat sivuun – on yhtä aikaa absurdi ja täysin looginen Sparkin maailmassa. Hildegard ei niinkään pyri ymmärtämään potilaitaan kuin hallitsemaan tilannetta, kääntämään keskustelun suunnan ja asettamaan itsensä keskiöön. Hänessä on jotakin häikäilemättömän kirkasta: hän ei edes teeskentele kiinnostusta silloin kun ei ole kiinnostunut. Samalla Hildegard on peili romaanin muille hahmoille. Hänen oma taustansa huijarina ja identiteettien muokkaajana resonoi Lucanin tarinan kanssa, ja tekee koko asetelmasta vielä yhden kierteen verran vinomman. Kuka tässä oikeastaan valehtelee, ja kenelle – ja onko sillä lopulta edes väliä?
Alku on lupaava, jopa herkullinen. Kahden mahdollisen Lucanin asetelma, Hildegardin kylmä uteliaisuus ja koko tilanteen hienovarainen absurdius rakentavat juuri sellaista jännitettä, jossa Spark on parhaimmillaan. Mutta jossain vaiheessa ote alkaa lipsua. Juoni haarautuu, rytmi hajautuu, eikä kokonaisuus kanna loppuun asti samalla tarkkuudella. Ehkä ongelma on juuri siinä, että asetelma on niin hyvä. Se lupaa enemmän kuin romaani lopulta antaa. Lucanin tarinaan liittyvä väkivalta ja katoaminen jäävät enemmän idean tasolle, eikä niihin synny sellaista painoa, joka sitoisisi kokonaisuuden yhteen. Sparkin viileä eleganssi ja terävä dialogi ovat edelleen läsnä, mutta tällä kertaa ne eivät aivan riitä.
Silti Aiding and Abetting ei ole merkityksetön teos. Se sisältää paljon tuttua Sparkia: älyllistä leikkiä, moraalista epävakautta ja henkilöitä, jotka liikkuvat tilanteissa vailla tarvetta selittää itseään. Ehkä se toimii paremmin lukijalle, joka ei ole vielä ehtinyt rakastua Sparkiin niin perusteellisesti. Meille muille se jää hieman etäiseksi – kuin keskusteluksi, joka alkaa loistavasti mutta päättyy ennen kuin ehtii todella syventyä.
Aiding and Abetting englanninkielinen Muriel Spark musta huumori psykologinen romaani true crime
Sama kirja ollaan luettu, olin myös sitä mieltä että kirjan alkuasetelmat olivat todella herkulliset, mutta sitten niiden kanssa ei päästykään oikein mihinkään.
Joo, vähän oudoksi sekoiluksi tämä meni, vaikka onhan toki Spark loistava myös kuvaamaan outoa sekoilua 😅