Oli vielä pimeää, vaikka päivänkoiton kajo muhi jo taivaanrannan takana. Luin; yö loppui ääntäkään päästämättä. Sen jälkeen luin taas ja pullo oli tyhjä. Harkitsin toisen avaamista mutta luovuin ajatuksesta ja jatkoin lukemista kuunnellen samalla Diamonon lauluja, kunnes viimeisetkin tähdet katosivat ikkunaani osuvaan valojuovaan ja kaikki varjot ja loukatut hiljaisuudet väistyivät ja Stanislasin kuorsaus lakkasi niin kuin myös surullisen maan vanhin laulu ja kaikki se mitä olin luullut tietäväni ihmisistä lakkasi olemasta. Kun päivä oli jo koittanut ja kun kappalevalikoimani oli lakannut soimasta (tosin hiljaisuus Pènen jälkeen on Pènen runollinen testamentti), nukahdin valmiina kohtaamaan unessani yön tapahtumat harhaisina muunnelmina ja heräämään maailmaan, joka ensin vaikuttaisi entisenlaiselta mutta jossa pinnan alla, ajan ihon alla kaikki oli muuttunut ikiajoiksi.
Sellaisia olivat lukkiäidin verkossa viettämäni illan jälkeen ensi askeleeni yksinäisyyden kiertoradalla, jossa pyörivät Epäinhimillisyyden labyrintti ja T. C. Elimane.
Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet
Senegalilainen Mohamed Mbougar Sarr sai karismallaan aikaan pienoisen hysterian Helsingin Kirjamessuilla ja itsekin huomasin jonottavani kirjailijan signeerausta hämmentävällä innolla. Odotukset olivat siis aivan kohtuuttoman suuret romaania kohtaan ja tartuin siihen jopa pienellä kauhulla. Mitä jos kaiken tämän hypen jälkeen en pidäkään kirjasta? Onneksi se oli aivan turha pelko. Laitoin Super Diamonoa soimaan, kuten romaanin päähenkilö Diégane Faye tekee aloittaessaan mystisen T. C. Elimanen romaania Epäinhimillisyyden labyrintti, ja annoin Omar Pènen äänen johdattaa tämän kirjallisen mysteerin maailmaan. Miesten syvimmät salaisuudet lunasti lupaukset ja tarjosi rikkaan kirjallisen labyrintin, jossa riittää metatasoja pengottavaksi.
Romaanin päähenkilöllä, kirjailija Diégane Fayella, on pakkomielle senegalilaisen maanmiehensä T. C. Elimanen kirjasta Epäinhimillisyyden labyrintti ja itse kirjailijasta, joka pian kirjan julkaisun jälkeen vuonna 1938 katosi saatuaan ensin suitsutetusta romaanista plagiointisyytöksiä. Diégane törmää Amsterdamissa kirjailija Siga D:hen, joka johdattaa hänet Elimanen tarinan jäljille ja jolla on myös hallussaan itse kirja, jonka kaikki kappaleet kustantaja väitetysti hävitti skandaalin jälkeen. Diégane rakastaa epätoivoisesti lehtikuvaajana työskentelevää Aïdaa ja on vuodattanut rakkautensa esikoisromaaniinsa Tyhjyyden anatomia. Omistus kirjassa ei kuitenkaan saa naista perumaan lähtöään Algeriaan, jossa hän aikoo raportoida synnyinmaassaan syttynyttä kapinaa. Niinpä Diégane täyttää omaa tyhjyyttään ja heittäytyy Elimanen ja Epäinhimillisyyden labyrintin vietäväksi.
Elimanen tarina alkaa Senegalista ja päättyy Senegaliin, saman mangopuun alle, jossa hänen äitinsä istui järkensä menettäneenä ja odotti Ranskaan lähtenyttä poikaa takaisin kotiin, kunnes eräänä päivänä vain katosi. On myös kaksi veljestä, jotka rakastivat samaa mangopuun alle päätyvää naista. Heistä toinen myös rakasti isäntämaa Ranskaa niin paljon, että oli valmis kuolemaan sen puolesta sotatantereella, toinen taas halusi vaalia oman maansa perinteitä ja kulttuuria. Ranskaan kirjallisten unelmien perässä lähtenyt Elimane jahtaa koko elämänsä isänsä varjoa ja yrittää kirjoittaa absoluuttisen olennaisen kirjan. Kun hän siinä jo melkein onnistuu, häntä syytetään oman kansansa mytologian plagioinnista, ja hän katoaa itse varjoihin.
Romaanin ovat upeasti yhteistyössä suomentaneet Marja Luoma ja Sampsa Peltonen. Koska romaanissa on runsaasti erilaisia kerronnan tyylejä ja tekstimateriaaleja – päiväkirjaa, kirjeitä, lehtiartikkeleita, kritiikkejä -, kahden erilaisen kääntäjän kädenjälki uppoaa kirjaan ilman häiritseviä tyylinvaihdoksia. Mikään helppo suomennettava tämä teos ei varmasti ole ollut ja lukijanakin saa olla tarkkana, ettei putoa kärryiltä siinä, kuka kertoo ja kenelle. Sarrin kerronnassa kuolleetkin voivat olla luontevasti läsnä keskusteluissa ja tilanteet voivat siirtyä ajasta ja paikasta toiseen yllättäen. Ytimekkäästä dialogista saatetaan yhtäkkiä siirtyä pitkiin tajunnanvirtaisiin vuodatuksiin. Myös perinteinen historiallisen romaanin kerronta ja nykyaikainen kerronta hashtageineen lomittuvat kirjassa luontevasti. Ennen kaikkea kerronnan imu on vahva ja suorastaan vaatii jatkamaan lukemista pikkutunneille saakka.
Emme lainkaan uskoneet, että kirjallisuus pelastaisi maailman, sen sijaan uskoimme, että kirjallisuus oli ainoa tapa pelastautua siltä.
Kirjallisen mysteerin ohessa romaani käsittelee lukuisia isoja teemoja: kolonialismia ja sen seurauksia, kahden kulttuurin välissä elämistä, kirjallisuuden merkitystä, rakkautta ja ihmisyyttä. Yhtenä sivujuonteena kirjassa on Diéganen ystävän Musimbwan koskettava tarina. Kongon demokraattisesta tasavallasta kotoisin oleva Musimbwa kertoo kirjeessään kauhukokemuksistaan, kun hän lapsena silloisessa Zairessa piilotteli kaivossa, kun sotilaat tappoivat julmalla tavalla koko hänen perheensä. Tuo järkyttävä kuvaus toi mieleen hiljattain lukemani NoViolet Bulawayon romaanin Glory, jossa vastaavia julmuuksia tapahtuu zimbabwelaiselle perheelle heidän omassa kotipihassaan. On järkyttävää, että niin monet Afrikan maat ovat ajautuneet kolonialismin jälkeen epävakauteen, korruptioon, diktatuuriin ja sisällissotiin. Kolonialismin perintö on synkeä.
Miesten syvimmät salaisuudet pitää sisällään niin paljon pinnanalaisia kerroksia, että sen kaikkia salaisuuksia on mahdotonta yhdellä lukukerralla raaputtaa näkyviin. Kirjaa on myös mahdotonta tyhjentävästi selittää tällaisessa kirjoituksessa. Tuntuu jopa naurettavalta kirjoittaa tästä yhtään mitään, sillä teoksessa piikitellään kirjojen ympärillä pyörivää sirkusta, johon myös kirjablogit oleellisesti kuuluvat. Kirjailija itse on joutunut kinkkisen tilanteen eteen, kun on voittanut teoksellaan Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon ja näin ollen asettuu tahtomattaankin osaksi sitä kirjallista eliittiä, jota teoksessaan kritisoi. Romaania voisi siis jopa pitää itseään toteuttavana ennusteena. Toivottavasti sentään Sarr ei joudu samanlaisen tyrmäyksen kohteeksi kuin romaaninsa fiktiivinen T. C. Elimane tai oikeasti elänyt malilainen kirjailija Yambo Ouologuem, jolle Sarrin teos on omistettu. Ouologem voitti vuonna 1968 arvostetun ranskalaisen Renaudot-palkinnon, mutta häntä syytettiin myöhemmin plagioinnista ja hän palasi Maliin elämään eristäytynyttä elämää.
Siellä messujen signeerausjonossa syntyi keskustelua suomennoksen nimestä. Miksi romaanin nimi on Miesten syvimmät salaisuudet, kun alkuperäisnimen La plus secrète mémoire des hommes voisi myös kääntää Ihmisten syvimmiksi salaisuuksiksi? Ihmisten salaisin muisto olisi itse asiassa suora käännös, jota on itse asiassa käytetty ainakin saksan-, puolan-, hollannin-, romanian- ja unkarinkielisissä käännöksissä. Tämä on tietysti monitulkintainen nimi monitasoiselle romaanille, mutta mielestäni viittaus pelkästään miehiin sulkee kirjan maailmasta paljon pois. Romaanissa miesten rinnalla on useita vahvoja naisia, joilla on niin ikään omat salaisuutensa ja syvimmät muistonsa. Minä tulkitsin kirjaa niin, että Sarr haluaa puhua ihmisyydestä yleensä eikä niinkään miehistä tai naisista. Mutta se on toki oma tulkintani. Vain Sarr itse tietää, mitä on kirjansa nimellä tarkoittanut. Tämä onkin yksi tämän romaanin viehättävyydestä. La plus secrète mémoire des hommes saa intoilemaan kirjallisuudesta ja jättää paljon tilaa omille tulkinnoille. Todellinen lukuelämys, joka ei varmasti jätä kylmäksi!
On toimittava niin kuin kirjallisuus olisi tärkein asia maailmassa. Joskus harvoin se voi olla tottakin ja silloin joidenkin on se todistettava.
Mohamed Mbougar Sarr:
Miesten syvimmät salaisuudet
La plus secrète mémoire des hommes (2020)
suom. Marja Luoma ja Sampsa Peltonen
Gummerus 2022
Goncourt kirjailijuus kolonialismi Miesten syvimmät salaisuudet Mohamed Mbougar Sarr mysteeri Senegal
Tämä kirja on kiinnostanut minuakin, mutta olen jäänyt miettimään, saisinko sitä luettua. Upeaa tekstiä tässä näyttää kyllä olevan! Tuo “miehet” kirjan nimessä oli myös jäänyt minua hiukan mietityttämään – että miten miehinen kirja tämä tosiaan on 🙂 No jospa harkitsen tätä vielä!
Tuo kirjan nimi ohjaa tosiaan vähän harhaan. On tässä romaanissa naisnäkökulmiakin. Tosin päähenkilön katse on jokseenkin ärsyttävän usein naisten rinnoissa.. Kirjan toinen suomentaja Sampsa Peltonen kuvasi kirjan kerrontaa sanalla kukkoileva, mutta minusta kirjassa on paljon myös herkkyyttä ja kauneutta.
Tämä kirja kiinnostaa minuakin. Kuulostaa suorastaan suurromaanilta! Myös sitaatit vakuuttavat.
On kyllä todella nautittava lukuelämys!