Lola oli keittiötason ääressä valmistamassa jotakin keskittyneen näköisenä. Punainen tukka hapsotti hänen silmiensä edessä, mutta kun hän kohotti katseensa ja näki Sebastianin keskellä huonetta, hänen hymynsä oli lämmin ja ystävällinen.

“Mitä sinä tänään laitat?” Sebastian kysyi.

“Minulla on ilo ilmoittaa, että tänään me laitamme jotain yhtä yksinkertaista kuin ilma ja vesi, ja ihan yhtä tärkeää”, Lola vastasi.

Sebastianin kulmat kurtistuivat. Ilma ja vesi eivät kuulostaneet kovin herkullisilta.

“Mutta ennen kuin aloitamme”, Lola sanoi, “minun täytyy kertoa sinulle tämän ruokalajin tarina, ja kun olet kuullut sen, aistit ruuassa jotain ylimääräistä, jota ei voi kuvailla vaan pelkästään maistaa.”

Kuubalaissyntyinen Cecilia Samartin on tunnettu latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten elämää kuvaavista romaaneistaan. Hänen uusin suomennettu romaaninsa Mofongo jatkaa samaa menestysreseptiä. Tällä kertaa soppaan on heitetty myös ihan oikeita reseptejä, sillä puertoricolaisen ruoan ympärille rakentuvan kirjan lopussa on irrotettava liite karibialaisen keittiön erikoisuuksia. Moni resepteistä sisältää vaikeasti saatavia raaka-aineita (kuten 3-5-kiloinen kilinruho), joten niitä saa kyllä jonkin verran soveltaa kotikeittiössä.

Itse tarina kertoo Kaliforniassa asuvasta 10-vuotiaasta Sebastianista, joka ei vakavan sydänvian vuoksi pysty juoksentelemaan ja pelaamaan jalkapalloa muiden lasten tavoin. Äidin leijonaemomainen huoli pojastaan on ajanut perheen törmäyskurssille. Vanhempien ja sukulaisten kireät välit ja jatkuva kiusaaminen koulussa saavat Sebastianin etsimään turvasatamaa isoäitinsä Lolan luota. Aluksi Lola vaikuttaa tavalliselta vanhukselta, jonka päivästä toiseen samanlaisena toistuvat rutiinit tuovat Sebastianin elämään vakautta ja turvaa. Sairaskohtauksen jäljiltä abuela Lola käy kuitenkin läpi hämmentävän muodonmuutoksen, joka saa perheen harkitsemaan isoäidin siirtoa vanhainkotiin. Isoäidillä taas on ihan muut suunnitelmat. Hän värjää hiuksensa punaiseksi, sytyttää kielloista huolimatta asunnon täyteen kynttilöitä ja alkaa valmistaa keittiössään kotimaansa Puerto Ricon perinneruokia. Sebastian apunaan hän loihtii toinen toistaan herkullisempia ruokia, joiden avulla hän yrittää houkutella läheisensä yhteisen ruokapöydän ja tarinoiden ääreen hautaamaan sotakirveitään. Kirjan nimi Mofongo viittaa yhteen näistä hyvää tekevistä makuelämyksistä.

Kirja ei ollut Samartinia parhaimmillaan, mutta Sebastianin ja Lolan tarinaa lukee kyllä mielellään. Kirjassa on paljon surumielisyyttä mutta myös hersyvää elämäniloa ja ripaus mystiikkaakin. Syksyllä koulun aloittavan pojan äitinä toivoisin pojalleni yhtä ihanaa opettajaa kuin Sebastianin opettaja neiti Ashworth ja pienen ja pippurisen Lolan tarinoita Puerto Ricosta olisi mielellään lukenut lisääkin. Sebastianin sukulaisten, varsinkin äidin, jääräpäinen pitkävihaisuus ja poikaraukan koettelemukset ottavat välillä sydänalasta. Pientä kosmeettista harmitusta aiheutui suomennoksen huolimattomasta toimitustyöstä. Takakansitekstissä sanotaan Sebastianin olevan kahdeksanvuotias, mutta kirjaa lukiessa käy pian ilmi, että hän onkin kymmenen. Kirjassa on myös huomattavan paljon kirjoitusvirheitä. Toivottavasti tilanne korjaantuu seuraavissa mahdollisissa painoksissa.

mofongoCecilia Samartin: Mofongo
Mofongo 2010 (suom. Seppo Raudaskoski)
Bazar 2016.

Mofongon äärellä on viihtynyt myös:
Evarian kirjahylly

 

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.