Historiantutkimusta on usein verrattu palapelin kasaamiseen. Kun kyseessä on katoaminen ja murha-arvoitus vuodelta 1673, edes palapeli-vertaus ei ole riittävä. Palasista puuttuu suurin osa, ne ovat vääntyneitä eivätkä kuulu edes samaan peliin. Kun uuden palan lisää, kuva muuttuu. Se näyttää erilaiselta eri kulmista katsellessa. Millainen on se totuus ja todellinen kuva, jota minun on tarkoitus jäljittää? Mikä tapahtumista on ylipäätään totta?

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha – Katoamistapaus 1600-luvulta

Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Smittenin murha on historiallinen true crime -mysteeri, jossa palkittu historioitsija Mirkka Lappalainen avaa 1600-luvulla tapahtunutta murhatapausta. Porvoon lähellä sijaitsevan Sköldvikin kartanon isäntä Nils Rosenschmidt eli Smitten katosi vuonna 1673. Kartanon puutarhamestari väitti tämän lähteneen Liivinmaalle hevosella ratsastaen ja koira mukanaan. Seitsemän vuotta myöhemmin Smittenin ruumis löydettiin rapistumaan päässeen kartanon pihakaivosta. Seurasi murhatutkimus, josta kiinnostui myös Ruotsin kuningas Kaarle XI. Vaikka vahva epäily murhaajasta olikin, lopulta rikos jäi selvittämättä. Arkistoihin sukeltaen Lappalainen yrittää kirjassaan selvittää kaiken mitä tapauksesta on näin satoja vuosia myöhemmin mahdollista selvittää.

Kovin imartelevaa kuvaa Smittenista ei piirry, eikä häntä juurikaan tunnu kukaan kaivanneen. Smitten kuului aateliin, mutta alempaan kastiin, eikä hänellä ollut juurikaan varallisuutta. Sen sijaan hänellä oli liuta aviottomia lapsia, hän eli naimattomana usean eri naisen kanssa, riiteli sukulaistensa ja tilallistensa kanssa, kasvatti velkaansa ja oli jatkuvasti käräjillä siveettömyydestä ja ties mistä. Hän oli kiivas kirjelmöimään ja haastamaan riitaa. Hän ei edes käynyt kirkossa, mikä oli sen ajan mittapuulla moraalisen röyhkeyden osoitus.

Smittenin katoamisen jälkeen ei mennyt aikaakaan kun kartanossa hiiret hyppivät pöydillä eli palvelusväki otti tilat haltuunsa puutarhamestarin johdolla. Smittenin vähät omaisuudet realisoitiin myymällä viimeisetkin ilvesturkin palaset ja vanhat pöksyt naapureille. Samalla kartanon annettiin rapistua. Ilmankos myöhemmin murhatutkimuksessa syyttävä sormi osoitti puutarhamestariin ja tämän apumiehiin. Lappalainen tuo esiin myös sen erikoisen seikan, että tuon ajan alempaan aatelisluokkaan kuuluvalla tyhjätaskulla ylipäätään oli puutarhamestari. Kyseinen herra oli ollut palveluksessa vain hetken aikaa ennen Smittenin katoamista ja tilalla pyöri myös pari hämäräperäistä ratsumiestä. Puutarhamestari väitti saaneensa kirjeitä Smittenilta tämän oletetun katoamisen jälkeen, mutta ei pystynyt toimittamaan yhtään kirjettä todistusaineistoksi.

Varsinaista murhamysteeriä enemmän minua kiehtoi kirjassa se, miten ihmeessä 1600-luvulla tapahtunutta mysteeriä edes voi alkaa selvittää. Lappalainen avaakin hyvin historiantutkimuksen haasteita: millaisia dokumentteja arkistosta yleensä löytyy ja mitä niistä voi päätellä. Teos laajenee tuon ajan yhteiskunnan liepeillä eläneiden historiaksi. Hehän olivat niitä, jotka jättivät jälkeensä eniten lähdeaineistoa, kun valtio kohdisti heihin toimenpiteitään. Lappalainen on todella kolunnut kaiken mahdollisen niin Ruotsissa kuin Suomessa. Yksi erikoisimpia arkistolöytöjä on Hämeenlinnan pyövelin matkalasku, josta käy ilmi, että hänet kutsuttiin nostamaan ruumis kaivosta. Jostain syystä maaherra päätti kuitenkin, että ruumis jätetään toistaiseksi kaivoon, ja pyöveli kirjoitti närkästyneenä laskun turhasta käynnistään. On varmasti tutkijan kannalta sekä tyydyttävää että turhauttavaa löytää tällaisia pieniä murusia palapelin täytteeksi.

Lappalainen pohtii aiheellisesti myös sitä, keiden kertomukset jäävät elämään. Tästäkin kaivoon kuolleesta, ei kenenkään kaipaamasta miehestä on kirjoitettu monia artikkeleja ja tutkimuksia. Sen sijaan kaikki naiset ja lapset tämän miehen ympärillä ovat jääneet varjoon, eikä heistä löydy arkistomateriaalia. Onneksi menneen ajan tavallisten naisten tarinoita on viime aikoina nostettu kirjallisuudessa esiin kiitettävästi. Kiinnostava tuore teos on esimerkiksi Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda, joka tutkii prostituutioon ajautuneita naisia 1930-luvun Suomessa. Siinäkin lähtökohtana on väkivaltainen kuolema. Jo tuon kirjan kohdalla mietin, miten haastavaa vanhoista arkistomateriaaleista on koota eheää kuvaa tapahtumista tai aikakaudesta. Lappalainen onnistuu luomaan elävän kuvauksen jopa neljän sadan vuoden takaisesta yhteiskunnasta ja kokeneena tutkijana tuo myös esiin sen, missä tutkimuksen rajat menevät. Smittenin murha on ennen kaikkea kiinnostava kurkistus historioitsijan työhön ja 1600-luvun Suomeen. Lyhyehköt luvut pitävät hyvin otteessaan, mutta ajoittainen toisteisuus häiritsi nopeaa lukijaa.

Helmet-lukuhaaste 2023:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1 – Kirjassa on kartta.

Mirkka Lappalainen:
Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta
Siltala 2022

Muissa blogeissa:
Donna Mobilen kirjat
Tarukirja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista

Silja Koivisto: Sataman kapakan Hilda

Patrick Radden Keefe: Say Nothing: A True Story of Murder and Memory in Northern Ireland

Karolina Ramqvist: Karhunainen

Kiran Millwood Hargrave: The Mercies

Seuraa Kirjaluotsia

1600-luku aateli kartano Mirkka Lappalainen murhatutkimus Porvoo Smittenin murha tietokirjallisuus