Mutta entä sinun kysymyksesi? Greta kysyy. Pitäisikö harkita, että pyydämme miehiä lähtemään?

Kukaan meistä ei ole koskaan pyytänyt miehiä tekemään mitään, Agata toteaa. Ei yhtikäs mitään, ei ojentamaan suolaa pöydässä, ei antamaan yhtä penniä tai hetken rauhaa, ei tuomaan pyykkejä sisään tai avaamaan verhoja tai kohtelemaan nätisti pieniä vuosikkaita tai laskemaan kättä ristiselälle, kun yritän taas, kahdennentoista tai kolmannentoista kerran, työntää vauvaa ulos itsestäni.

Eikö olekin kiinnostavaa, hän sanoo, että sen kerran kun naiset aikovat pyytää miehiltä jotakin, he pyytävät miehiä lähtemään?

Naiset purskahtavat taas nauruun.

He eivät pysty lopettamaan nauramista, ja jos yksi lopettaa hetkeksi, hän jatkaa pian äänekkäinä ryöpsähdyksinä ja siitä se taas lähtee.

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Kanadalaisen Miriam Toewsin romaani Naiset puhuvat saa inspiraationsa järkyttävistä tositapahtumista bolivialaisessa mennoniittayhteisössä 2000-luvulla. Yhteisön tytöt ja naiset saattoivat herätä kipeinä, verisinä ja tokkuraisina yöllisten hyökkäysten jäljiltä. Heille uskoteltiin, että demonit käyvät öisin heidän kimppuunsa rangaistuksena heidän tekemistään synneistä. Lopulta kävi ilmi, että kahdeksan siirtokunnan miestä oli tainnuttanut uhreja eläinten nukutusaineella ja raiskannut heitä. Tätä järkyttävää seksuaalista hyväksikäyttöä jatkui vuosien ajan. Näin kammottavasta teemasta Toews on onnistunut kirjoittamaan omintakeisen ja yllättävän lempeän romaanin, jossa Molotschnaksi kutsutun yhteisön naiset kokoontuvat salaa keskustelemaan tapahtumista ja pohtimaan vaihtoehtojaan: 1. Ei tehdä mitään. 2. Jäädään ja taistellaan. 3. Lähdetään.

Kirjan kertojana toimii nuori mies nimeltä August Epp, jota naiset ovat pyytäneet pöytäkirjanpitäjäksi kokoukseensa. He kun eivät ole luku- tai kirjoitustaitoisia. Augustin asema yhteisössä on erilainen kuin muiden miesten, sillä hän on vasta palannut yhteisöön asuttuaan pitkään Englannissa. Hänen perheensä karkotettiin aikoinaan Molotschnasta ja hän on anonut lupaa palata opettamaan yhteisön pojille englannin alkeita. Naiset puhuvat Plautdietschia eli alasaksaa, joten August joutuu kääntämään kaiken kuulemansa englanniksi. Välillä hän mainitsee, ettei joku sanonta ole käännettävissä. Kirjassa kerrotaan, että plautdietsch on kuolemaa tekevä keskiaikainen kieli, jota ei kirjoiteta ja jossa sekoittuvat saksa, hollanti, kašubi ja friisi. Sitä puhuvat vain mennoniitat. Siinäpä taas yksi tapa eristää naiset muusta maailmasta. Naiset eivät myöskään tunne oman yhteisönsä ulkopuolista maailmaa eivätkä ole koskaan nähneet edes karttaa. Lähteminen ei siis ole monellakaan tapaa yksinkertaista.

Kahdeksan naista kahdesta eri perheestä on kiireellä tekemässä päätöksiä yhteisön kohtalosta. Kahdeksan syyllistä miestä on pidätettynä kaupungissa ja muut miehet ovat myymässä karjaa saadakseen takuurahat epäiltyjen vapauttamiseen. Naisilla on noin vuorokausi aikaa ennen kuin miehet palaavat. Asia on kuitenkin hyvin monitasoinen ja naiset joutuvat pohtimaan myös suhdettaan uskontoon, joka on määrittänyt heidän koko elämäänsä. Mitä heille käy, jos he jättävät yhteisön? Voiko miehille antaa anteeksi? He ymmärtävät, että lukutaidottomina heidän tietämyksensä Raamatusta on miesten tulkinnan varassa. Mitä jos miehet ovat valehdelleet siitäkin? Entä miten tulisi suhtautua omiin teini-ikäisiin poikiin? Voiko heidät ottaa mukaan vai onko riskinä, että hekin toimivat väärin naisia kohtaan? Jos heidät jättää yhteisöön, miten heistä edes voi kasvaa vastuullisia aikuisia miehiä ilman naisten läsnäoloa?

Toewsin kerrontaratkaisu on toimiva. August pystyy omasta erityisestä asemastaan käsin selostamaan mennoniittayhteisön lainalaisuuksia ulkopuoliselle samalla kun hän kirjaa ylös naisten keskustelua. Hän on myös palavasti rakastunut yhteen naisista, mikä lisää käsillä olevan päätöksen raastavuutta hänen kannaltaan. Naisista piirtyy esiin vahvoja persoonallisuuksia. Vanhojen naisten elämänkokemusta arvostetaan, vaikka tuntemus maailmasta onkin rajallinen. Heidän tyttärissään on erilaisia tulisieluja, jotka ottavat välillä kiivastikin yhteen. Sympaattisia ovat lettinsä yhteen kietovat teinitytöt Autje ja Neitje, jotka nolostelevat vanhempien naisten laulamista ja melskaamista, mutta osoittavat tiukan paikan tullen neuvokkuutensa. Keskustelu on polveilevaa, tunteikasta ja syvällistä, usein myös humoristista ja lämminhenkistä. Naisten huolenpito toisistaan ja yhteisön vähäosaisista koskettaa ja heidän rohkeutensa ja sydämenviisautensa inspiroi. Naisten kokema väkivalta ja hyväksikäyttö järkyttää, mutta Toews tekee viisaasti, kun ei mässäile sillä, vaan nostaa romaaninsa sydämeksi naisten selviytymistarinan ja keskinäisen solidaarisuuden.

Itsekin mennoniittakaupungissa syntynyt Toews on käyttänyt omaa ja perheensä elämää materiaalina monissa kirjoissaan. Naiset puhuvat on Miriam Toewsin kahdeksas teos ja ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Suomentajana on Rachel Cuskiakin suomentanut Kaisa Kattelus, joka onnistuu loistavasti haastavassa käännöstyössä. Tässä kirjassa on myös todella upea Elina Warstan suunnittelema ulkoasu. Kansiliepeessä kerrotaan, että kirjan pohjalta on tekeillä Frances McDormandin tähdittämä elokuva. Kuulostaa lupaavalta, näen hänet jo tallin vintillä pitämässä kipakkaa palopuhetta ja vuodattamassa vuoroin itkun ja naurun kyyneliä.

Miriam Toews:
Naiset puhuvat
Women Talking (2018),
suom. Kaisa Kattelus
S&S 2021
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Reader, why did I marry him?

Sinua voisi myös kiinnostaa

Miriam Toews: Fight Night

Miriam Toews: All My Puny Sorrows

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Marilynne Robinson: Gilead

Rebecca Stott: In the Days of Rain

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Zadie Smith: Swing time

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Seuraa Kirjaluotsia

hyväksikäyttö mennoniitat Miriam Toews Naiset puhuvat naisten asema