Niin. Kyllä. Hirvittävintä oli ajatella, kuinka löytää voimia seuraavalle päivälle vain jotta voisi tehdä juuri sitä mitä on tehnyt ennenkin ja kuten on tehnyt niin monet päivät sitä ennen, kuinka löytää viitseliäisyys kaikille sille typerälle hääräämiselle ja touhuamiselle, aikeille, projekteille joista ei lopulta tule mitään, joista ei “loppupeleissä” ole mitään hyötyä… Nuo välttämättömyyksien pakoyritykset, jotka aina epäonnistuvat ja todistavat vain jälleen kerran kohtalon julmasta leppymättömyydestä, ajatukset, jotka palaavat ihmisen mieleen muistuttaakseen loputtomista uusista huomisista, niiden kurjuudesta… Aikamme katoaa totuuden hiljaisuuteen… Ja minne ihminen pakenee kun hänessä ei ole enää tarpeeksi hulluutta jäljellä? Todellista hiljaisuutta ei ole…

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

Miki Liukkonen sanoi taannoin Ylen Aamun kirjassa, että “kirjailijat eivät ole sen hämmentyneempiä kuin ihmiset yleensä, mutta kirjailijat vain ovat artikulatiivisempia omassa hämmennyksessään”. Osaisinpa minä olla artikulatiivisempi tässä hämmennyksessä, joka liittyy Miki Liukkosen uuteen romaaniin. Hiljaisuuden mestari on sekä kiehtova että hivenen ärsyttävä romaani. Koska kirja kertoo (ehkä) kommunikaation ja kohtaamisen vaikeudesta ja sanojen riittämättömyydestä maailman selittäjänä, annan itselleni jo nyt anteeksi etten varmastikaan saa puettua lukukokemusta kovin järjelliseksi kokonaisuudeksi. Välillä tunsin kohtaavani kirjan välittämän maailmankuvan kanssa, välillä olin piinallisen tietoinen siitä että jotain jää ymmärtämättä ja saavuttamatta, jotain jää pimentoon tai jonkun epämääräisen maitolasin taakse hahmottomaksi möykyksi. Silti lukeminen oli myös nautinto, hivenen masokistinen sellainen, mutta Liukkosen kirjallinen trippi veti täysillä mukaansa.

Neurooseja, syömishäiriöitä, itsemurhia, murhia, huumeita, pohjatonta yksinäisyyttä ja itsesäälissä ryvettymistä. Elämän merkityksellisyyden ja oman identiteetin pohtimista uupumisen partaalle. Siinä joitakin kirjan keveitä teemoja. Jonkinlainen dekkarijuonikin romaanista löytyy, mutta se on oikeastaan toisarvoista. Tiivistetään nyt kuitenkin. Itsemurha-alttiin bulimikkoäidin poika T. Oneil löydetään kuolleena Subwayn patonki kädessään. Myös talonmies, joka väitetysti soitti poliisille, löytyy kuolleena. Murhista epäillään pojan isää, cowboy-asuun pukeutunutta Lennart Oneilia, joka on juuri päässyt avohoidosta. Tapausta tutkiva poliisi Kaspian Brenner on ymmällään. Toisaalla Brennerin kollega onkii tietoja ‘Asioiden Kiinnostavuus’ -nimistä YouTube-kanavaa pyörittävältä Herman Leornelta, joka on juuri aiemmin haastatellut Lennartia cowboy-imitaattoreita käsittelevään jaksoon. Onko myös huumeiden hallussapidosta epäillyllä Hermanilla jotain tekemistä murhien kanssa? Kun jokaikinen näistä henkilöistä potee eksintentiaalista kriisiä, kasassa onkin perin filosofis-psykologinen rikostutkinta.

Romaanin kerronnallisista kikkailusta sekä ilahdun että ärsyynnyn, enkä osaa päättää kumpaa enemmän. Alaviitteet, sulkeet, hakasulkeet, &-merkin viljely, erikoiset nimet ja kryptiset lukunumeroinnit. Ja sitten Subway®. Tekisi mieli laskea kuinka monta kertaa kirjassa viitataan tähän patonkipikaruokaketjuun, mutta enpä viitsi. Ehkä koko kirja on patonkilafkan ovela mainoskampanja ja ratkaisu kirjailijan rahahuoliin. Tosin, jos tämän kirjan luettuaan tekee mieli Subwayta, sen on oltava harvinaisen äänekkään subliminaalisen mainonnan tulosta. Yritän lisätä vaikutusta valitsemalla juttuni kuvituskuvaksi patongin. Luinkohan muuten tarkkaamattomasti, kun en millään keksi yhteyttä kirjan kansikuvan ruohomattoon. Kuvaako se elämän tasapaksuutta, tylsää todellisuutta, sitä millaista on olla vain yksi ruohonkorsi muiden joukossa? Vai onko se vain yksi banaali ja irrelevantti yksityiskohta muiden joukossa?

Kaikenlaista absurdia ja yllättävää kirjassa tosiaan tulee vastaan ja se on myös tämän romaanin suola ja kurkuma. Rivien välistä pulppuaa naurua, jonka suunnasta ei aina ole perillä. Nauretaanko yhdessä elämän absurdiudelle, nauranko minä kirjoittajan luovuudelle ja itseriittoisuudelle vai nauraako kirjailija päin omaa naamaani? Jotenkin mielikuvituksellisuus ja itsetietoisuus on pingotettu tässä niin kireälle, että kaiken yllä leijuu alati jousen katkeamisen uhka. Tämä on myös kirja, joka saa lukijan hieman epämiellyttävällä tavalla tietoiseksi itsestään. Tämän kirjan lukeminen ei siis varsinaisesti ole mitään pakoa arjesta, vaikka oma elämä olisikin kaikin puolin reilassa. Romaanin kirjallisia ansioita ei voi kiistää, vaikka välillä lukijana tunteekin tarpovansa loputtomassa metaforametsässä ja sivistyssanasuossa. Tietoinen valinta sekin.

“Kuulkaa, nyt minä kerron mikä… kaiken takana on. Minä sanon: mikään ei ole niin kamalaa kuin lapsi kuiskaamassa korvaan sanaa ‘banaani’.”

“Ettekö te pidä lapsista?”

“Uudestaan ja uudestaan. Banaanintuoksuinen, lämmin, makea alveolaarinen nasaali. Se on helvetti, minä sanon. Se on minun helvettini.” Lennart nyökytteli vimmatusti päätään, silmin nähden tuskastuneena.

Luin tämän kohdan pojalleni ja hän huvitteli loppuillan hönkimällä korvaani banaani. Olihan se pirun epämiellyttävää 😉

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari
WSOY 2019
Saatu kustantajalta julkkareissa

Muissa blogeissa:
Kirjasta kirjaan
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä

Heikki Kännö: Mehiläistie

Heikki Kännö: Sömnö

Seuraa Kirjaluotsia

Hiljaisuuden mestari Miki Liukkonen WSOY