Olipa kerran lintu, joka toimi lastenvahtina, kutsukaamme sitä Varikseksi. Se oli lukenut liikaa venäläisiä satuja (miten laiska poika paloi, miten Baba Jaga ulvoi, miten kunnon prinssi voitti), mutta oli silti virallisesti hyväksytty, ansioitunut hoitaja, jota lontoolaisvanhemmat kovasti arvostivat ja joka oli perjantai-iltaisin hyvin kysytty. Sen lehtikioskimainoksessa luki:

“Pikkuväen arkeen – ennen ja jälkeen!”

Televisio suljettiin, ja Varis ehdotti erästä leikkiä. “Kuulkaapas, pojat”, se sanoi, “nyt te molemmat sommittelette tähän lattialle kuvan äidistänne. Sellaisena kuin te hänet muistatte! Ja paremman kuvan sommitellut voittaa. Kuvan ei tarvitse olla totuudenmukainen, kunhan se on hyvä ja aito. Ja palkinnoksi…” Varis sanoi silitellen poikien puhtoisiksi pestyjä hiuksia, “minä herätän voittaneen kuvan eloon, eläväksi äidiksi, joka peittelee teidät vuoteeseen.”

Ja niinpä pojat ryhtyivät työhön.

Isä ja kaksi poikaa ovat menettäneet perheenjäsenen, sairaus on vienyt rakkaan vaimon ja äidin. Suru on pesiytynyt huoneisiin, hämmentyneet pojat räpiköivät läpi sumuisten päivien, isällä ei ole voimia auttaa. Sitten oviaukosta lehahtaa sisään Varis, sulkapeitteinen terapeutti ja surun syöjä. En lähde luotasi ennen kuin lakkaat tarvitsemasta minua, sanoo Varis isälle ja työntää nokkelan nokkansa joka paikkaan. Välillä Varis äityy ilkikurisuudessaan häijyksikin: Hyh, Varis sanoi, kuulostat jääkaappimagneetilta. Näin tokaisee Varis, kun isä rakentaa mielessään rakkautensa mausoleumia kaipaamalleen vaimolle. Mutta sellaisia varikset ovat ja sellaista on suru, ailahtelevia molemmat.

Surulla on sulkapeite on Max Porterin esikoisteos, joka on saanut innoituksena Ted Hughesin runokokoelmasta Crow. Runoilija Hughes on myös tarinan isän pakkomielle. Tarinassa on kolme kertojaa: Varis, isä ja pojat. Genrerajoja tuuletellen Porter kirjoittaa lyyrisen kuulasta ja riimeillä leikittelevää tarinaa ja dialogia, joka jättää runsaasti tilaa hengittää ja aistia. Jopa niin paljon, että yhdelläkin sivulla lukee vain:

ISÄ

Pojat tappelevat.

Edellisestä esimerkistä huolimatta teksti ei päästä lukijaa helpolla ja suomentaja Irmeli Ruuska on saanut varmasti hetken jos toisenkin kulumaan etsiessään sopivan soljuvia sanoja Variksen väliin käsittämättömälle raakunnalle. Ruuska on selviytynyt tehtävästä mainiosti, mistä esimerkkinä tämä runollinen tykitys:

Huolen hirmut, tuike tuima. Terve, pesän pyörteiset, nävertäjä kuka siellä, kalvettua kalvaa vielä? Liuhdon, leuhdon kylmäkynsi, äidittömät ansaan noukin, noitapiiriin orvot sikiöt, eri patoihin porisemaan. Loitsut luen, hämmentelen, muin suin muljuttelen. Pohjaan poltan. Paineet kovat! Pitää vielä harjoitella, noitua niukemmin. Luonteen jaloutta, haha, kraak, haha, krääk, plöröt sille.

Luin kirjan yhdeltä istumalta. Juuri tätä tarvitsin Kim Leinen Kuilun jälkeen. Joku aivan kevyt hömppä olisi tuntunut makaaberilta, tällainen kipeä ja katkeransuloinen, höyhenillä pehmustettu haikeus tuntui juuri sopivalta. Porterin pieni suuri teos saa tunteet kulkemaan laidasta laitaan ja pakahduttavassa lopetuksessa tekee mieli kiljua yhdessä isän ja poikien kanssa:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24 – Surullinen kirja.

Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa tein todellisen löydön. Etsin kohtaan 44 – Levy, jonka nimessä on tunne – Spotifysta tähän kirjaan sopivalla hakusanalla “sadness” ja löysin helsinkiläisen Kumea Soundin levyn Oceans of Sadness, Mountains of Hope. Mystisen tunnelmallisella levyllä soi kiehtova cupola-soitin. Kaikki musahaasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Max Porter: Surulla on sulkapeite
Grief Is the Thing with Feathers (2015), 
suom. Irmeli Ruuska
Gummerus 2018
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Bookishteaparty
Eniten minua kiinnostaa tie
Helmi Kekkonen
Kirja vieköön!
Kirjavinkit
Kosminen K
Nannan kirjakimara

Seuraa Kirjaluotsia:

BLOGLOVIN’
BLOGIT.FI
FACEBOOK
GOODREADS

esikoiskirja Gummerus helmethaaste kuolema Max Porter perhe suru Surulla on sulkapeite