Hän kiepauttaa kuulokejohdon muutamaan kertaan korvalappustereoiden ympäri, tiukasti, jotta pieni kasettiluukku pysyy kiinni. Hän pussaa Walkmaniaan ja sanoo: Aito jungle jyrää. Hän laskee soittimen retkipöydälle, taputtaa sitä kahdesti ja sanoo: Kiitos.
Hän kääntyy katsomaan talolle päin ja kuulee suoraan edestään kahinaa, kuivien lehtien laahaavaa ääntä tai ehkä askeleita, mutta näkee vain polun, pensasaidan ja alapellon. Jokin suurehko eläin tai varovainen ihminen. Pensasaidassa voisi lymyillä joku, tai sen takana, vahtia häntä pellolta. Ehkä hän on kulkenut aivan jonkun ohi, ohi tumman hahmon, joka on maannut kynnöksellä ja sulautunut tummaan maahan tai kyyristellyt pensasaidan varjossa tai piileksinyt puun takana. Joku öinen hiippari, outo, sekopäinen maalaisjuntti. Hän kääntyy katsomaan lammelle, ja tunne haihtuu. Vain taakseen katsovan huolta, joten hän nousee ja jatkaa matkaa, ohi ihmettelyn.
Max Porter: Biitti
Olen ihaillut kovasti Max Porteria kerronnallisesti erottuvana ja vahvasti tunteisiin vetoavana kirjailijana, kunnes viime romaani Francis Baconin kuolema aiheutti pienen rypyn rakkauteen. Tuoreeltaan suomennetulla uutuusromaanillaan Biitti Porter iskee kuitenkin jälleen naulan kantaan. Vahvarytminen pienoisromaani kertoo yhdestä yöstä nuoren Shyn elämässä. Shy on poika, jolla on lukuisia ongelmia, ja hän on jälleen saapunut yhteen käännekohtaan elämässään. Tarina alkaa yön pimeydessä Shyn hiipiessä ulos Last Chance -koulukodista, ongelmanuorille tarkoitetusta laitoksesta. Selässään repullinen kiviä Shy kulkee peltojen halki seuranaan pään sisäiset äänet, joita hän yrittää hiljentää korvalappustereoista raikaavan drum’n’bassin avulla. Ne hiljennettävät äänet kuuluvat vanhemmille, opettajille ja ystäville – kaikille niille, joita hän on satuttanut ja jotka siitä huolimatta haluavat häntä rakastaa. Porter on mestari yhdistämään nämä moninaiset näkökulmat kertomukseen, joka on kerronnaltaan kuriton ja kekseliäs, ja pitää tarinan langat hyppysissään koko matkan.
Aivan kuten loistavassa teoksessa Lanny, tässäkin romaanissa korostuu päähenkilön inhimillisyys. Shy on kyllä ongelmainen, mutta häntä on myös jatkuvasti väärinymmärretty yhteiskunnan ja oman perheen taholta. Hän kantaa mukanaan lauseita, joita hän on sattumalta kuullut ja joita hän ei saa mielestään. Häntä ympäröivä kulttuuri on kiistatta vaurioittanut häntä, mutta hän yrittää kovasti tulla sinuiksi itsensä ja maailman kanssa. Koulu vaikuttaa olevan äärimmäisen huolehtivien ja pätevien opettaja-ohjaajien miehittämä, mutta huolimatta heidän yrityksistään opettaa rauhoittavia tekniikoita ja luoda ymmärrystä poikien välille ryhmäterapiatapaamisissa, jokainen pieni loukkaus saa Shyn reagoimaan raivolla. Uupuneena omasta väkivallastaan ja painajaisten ja häpeän riivaamana Shy raahaa kivitäytteistä reppuaan kohti läheistä lampea. Porter vangitsee lukijan nuoren miehen häiriintyneen mielen sisälle, ja näyttää millaista on, kun ei pysty hallitsemaan ajatuksiaan, tunteitaan tai tekojaan.
Biitti on syvästi liikuttava ja kerronnallisesti kiinnostava kokonaistaideteos, jonka lukee yhdeltä istumalta. Fragmentaarisen kerronnan ja tekstin runollisen rytmin vuoksi tätä voisi tituleerata myös säeromaaniksi. Kuten Lannyssa, myös tässä romaanissa typografialla on oma roolinsa. Fontin tyyli ja koko vaihtelevat ja tuovat erilaisia sävyjä kerrontaan. Olen tyytyväinen, että luin tämän kirjana, enkä kuunnellut äänikirjana. Lannyn kohdalla testasin molemmat formaatit. Biitti näyttää olevan äänikirjana Toni Kamulan lukema. Lannyssa oli monta lukijaa, mikä toimi moniäänisessä teoksessa hyvin. En tiedä miksi olen jämähtänyt lukemaan juuri Porteria käännettynä, vaikka muuten yleensä luen englanninkieliset teokset alkuperäiskielellä. Irmeli Ruuska tekee kyllä hienoa työtä Porterin suomentajana ja tavoittaa hyvin kerronnan erilaiset sävyt. Minulla on lukijana heikkous näitä rikkinäisiä poikia ja heidän tarinoitaan kohtaan. Onneksi Shy hyvästellään melko toiveikkaissa tunnelmissa.
Biitti kokeellinen kerronta koulukoti Max Porter ongelmanuori pienoisromaani yhdenpäivänromaani