Arkiseen puheenparteen alkaa ilmestyä muutoksia. Äidin kolme tavallisinta sanaa ovat: hirveää, mieletöntä, absurdia. Wolf kommentoi yleensä: ”Sepä mielenkiintoista!” tai ”Mitään tuollaista ei keksimällä keksisi.” Hänen puheessaan vilahtelevat myös englannin ”nonsense” ja tavallistakin pitempi ”mjaa”. Nikolain kohdalla on yksinkertaisempaa: hän kiroilee entistä karkeammin, tai sadatteluun kyllästyttyään mykistyy tyystin. Sulamïteakin uudet muutokset hämmentävät, mutta hän pysyttelee toiveikkaana ja sopuisana. Hän näkee uudessa järjestelmässä houkutteleviakin puolia, kuten että koulutus muuttuu maksuttomaksi. Optimisti. Pikkupotilaittensa hoidosta väsyneenäkin hän jaksaa muka vapaaehtoisesti osallistua pakolliseen yhteiskuntaelämään ja vapaan työläisnuorison pähkähulluihin aktiviteetteihin. Kärsijöitä olemme tietenkin me molemmat. Sulamïten uuvuttavan aktiivisesta kommunistisesta toiminnasta johtuu, että yhä useammin kallistun petiin ja nukun yöni yksin. Tavatessa tulee usein riitaa: mikä hänelle on lupaava edistysaskel tulevaisuuden nimissä, on minulle vihoviimeistä idiotismia ja tarpeetonta ajanhukkaa.

– Māris Bērziņš: Lyijyn maku

Kävin kesällä ensimmäistä kertaa Riiassa ja totesin, etten ole koskaan lukenut latvialaista romaania. Pian reissun jälkeen sain kirjastosta ilmoituksen saapuneesta varauksesta ja ihmetys oli suuri, kun kyseessä oli latvialainen teos. Olin jo alkuvuodesta varannut tämän Māris Bērziņšin romaanin Lyijyn maku ja unohtanut asian saman tien. Kun tuoreessa muistissa oli käynti Latvian miehitysmuseossa, tämä miehitysaikaan sijoittuva romaani toimi hyvänä kertauskurssina.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1939–1941, jolloin Latvia joutui kahden suurvallan väliin. Neuvostoliiton miehitys alkoi kesällä 1940, ja vuotta myöhemmin Saksa marssi maahan “vapauttajana”. Miehitykset seurasivat toisiaan kuin painajaisessa, jossa herätessä odottaa vain uusi painajainen. Yhteiskunnalliset mullistukset ovat taustalla, mutta Bērziņš näyttää historian tavallisen ihmisen kautta: nuori maalarioppilas Matīss Birkens yrittää elää tavallista elämää Riian kaduilla, kun maailma ympärillä muuttuu tunnistamattomaksi.

Latvian miehitysmuseossa kiertäessäni vahvin ajatus oli, miten ihmeessä ihmiset ovat onnistuneet luovimaan alati muuttuvassa tilanteessa, jossa nyökkääminen yhteen suuntaan on pyllistys toiseen ja huomenna kumartamisen suunta voi olla taas toinen. Juuri sitä Bērziņš kuvaa hyvin. Museon sokkeloisilla käytävillä jokaisen nurkan takana odotti uusi karmeus, ja niitä osaa odottaa myös tätä romaania lukiessa. Jo alkupuolella lukija saa yhden vihjeen, joka antaa odottaa päähenkilölle pahinta mahdollista kohtaloa, ja se tieto jää painamaan kuin hienoinen varjo jokaisen kohtauksen ylle.

Matīss haaveilee kirjoista, työstä ja tytöistä, eikä halua sotkeutua politiikkaan. Silti historia vetää hänet mukanaan, eikä mikään yksityinen unelma pysy koskemattomana. Kaikki alkaa pienistä säröistä: huhupuheista, kielletyistä sanoista, hienoisista asenneilmapiirin muutoksista. Pian on mahdotonta tietää, kuka on vihollinen ja kuka ystävä, ja milloin on jo tehnyt virheen, josta ei voi palata. Lyijyn maku etenee hitaasti ja vähäeleisesti, mutta sen jännite kiristyy huomaamatta, ja viimeisillä sivuilla napsahtaa poikki dramaattisesti ja peruuttamattomasti.

Takakannen mukaan Māris Bērziņš on ironian ja absurdin huumorin taitajana tunnettu latvialainen kirjailija, ja jonkinlaista hienovaraista satiiria on tässäkin romaanissa havaittavissa. Musta huumori pilkahtaa etenkin viranomaisten tolkuttomissa määräyksissä ja byrokratian järjettömyydessä. Silti yleistunnelma on kaikkea muuta kuin kepeä. Ironia toimii suojamekanismina, ehkä ainoana keinona kestää todellisuus, jossa jokainen päivä voi olla viimeinen. Matīssin kärkäs kieli saattaa hänet usein vaikeuksiin, mutta hänen puheenlahjansa myös usein pelastavat hänet pulasta. Pahimmat ongelmat koittavatkin, kun hän vamman seurauksena menettää puhekykynsä.

Kirjan lyijynharmaa kansi ei herätä suurta halua tarttua teokseen. Onneksi sisällössä on enemmän sävyjä: Bērziņš osaa kirjoittaa niin, että toivo, pelko, rakkaus, kuolema ja mustan huumorin häivähdykset elävät samassa kudelmassa. Hilkka Koskelan suomennos välittää sen hiljaisen intensiteetin, joka tekee tästä romaanista niin vaikuttavan. Kieli on yksinkertaista mutta täsmällistä, ja juuri siksi se tuntuu. Mukana on paljon dialogia, joka elävöittää kerrontaa.

Lyijyn maku on hienovarainen mutta voimakas romaani. Se ei huuda suuria totuuksia, vaan antaa historian puhua hiljaa. Kirjaa lukiessa palasin Riian vanhan kaupungin kujille, joissa kauneus ja hauraus ovat erottamattomat, ja menneisyys ei koskaan ole vain mennyttä. Kun kirjan sulkee, jää jäljelle metallinen maku suussa – ja hiljainen kiitollisuus siitä, että saa lukea näistä tapahtumista eikä elää niitä todeksi.

Māris Bērziņš: 
Lyijyn maku
Svina Garša (2015),
suom. Hilkka Koskela
Aviador 2024

Muissa blogeissa:
Kirjavinkit

Sinua voisi myös kiinnostaa

Alice Hoffman: The World That We Knew

Marjut Helminen: Pilven piirtäjä

Kai Aareleid: Korttitalo

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Leon Leyson: Poika joka pelastui

Eva Weaver: Jacobin takki

Seuraa Kirjaluotsia

Latvia Lyijyn maku Māris Bērziņš miehitysaika Riika toinen maailmansota