It was a slow process, educating a little animal into humanity, but fortunately patience is my strong suite; and what was heartening was that every now and then, after weeks and months without any seeming progress at all, there would come sudden break-throughs as when a plant almost given up for good suddenly puts forth a leaf. To anyone except myself I suppose they would have seemed miniscule indeed: one was when at the end of the Lord’s Prayer Antoinette spontaneously said ’Vermin’ of her own accord, before prompted by my ’Amen’; another, when left in the kitchen with a basket of peas, she again of her own accord began shelling them. But on one point I had to admit complete failure. Of all things, I would wish to teach a child the love of reading, not to be exchanged, as Lord Macaulay so rightly observes, for all the wealth of India, and which must begin with ABC; but against any sort of literacy Antoinette’s mind appeared completely closed.

The set of alphabet blocks I bought her, when she was five, she employed chiefly to set up shelters for hedgehogs. A to L I discovered neatly, hopefully arranged under the artichokes in a sort of laager, while M to Z equally enticed on the terrace above. I never actually observed Antoinette making these dispositions – like a little animal she could be very secret – but that was where I found her alphabet blocks, before weather decayed them into illiteracy.

– Margery Sharp: The Innocents

Löysin Margery Sharpin romaanin The Innocents helsinkiläisestä Arkadia-kirjakaupasta, jonka hyllyt pursuavat piilotettuja helmiä. En ollut koskaan kuullut Sharpista, mutta jokin tässä kirjassa veti minua puoleensa. Kansi ei ollut erityisen näyttävä, nimi ei paljastanut paljoa – mutta jokin siinä kuiskasi. Ja onneksi kuuntelin. Kirja osoittautui varsinaiseksi aarteeksi. Se muistutti minua Barbara Pymin, Elizabeth Taylorin (siis kirjailijan) ja Muriel Sparkin teoksista – hillitystä brittiläisestä tyylistä, jossa arjen pienet eleet saavat suuria merkityksiä, ja ironian alla sykkii syvä inhimillisyys. Eli taas piteni ironisten brittinaisten lista! Myöhemmin hämmästyin lukiessani, että Margery Sharp tunnetaan parhaiten lastenkirjasarjastaan Pelastuspartio Bernard ja Bianca – tuo Disneyn animaationakin tunnettu tarina hiirten seikkailuista. The Innocents on kuitenkin aivan toisenlainen kirja – aikuisille kirjoitettu hiljaisen vaikuttava kertomus rakkaudesta, vastuusta ja siitä, mitä merkitsee olla ”viaton”.

Vuonna 1971 julkaistu The Innocents sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Englantiin, tuohon tuttuun brittiläisen kirjallisuuden maisemaan, jossa tee on aina kuumaa ja tunteet pidetään viileinä. Kesällä 1939 romaanin nimettömäksi jäävän minäkertojan luokse saapuu vieraita: vanhoja ystäviä, jotka ovat nyt amerikkalaistuneita, seurapiirielämää viettäviä vanhempia. He ovat tulleet Eurooppaan liikematkalle ja tuoneet mukanaan pienen tyttärensä Antoinetten, kutsumanimeltään Toni. Tyttö on vaativa matkakumppani, etenkin ilman tuttua lastenkaitsijaa, joten vanhemmat ehdottavat, voisiko ystävä, tuo vankkumattoman, hieman syrjään vetäytynyt nainen, pitää pientä tyttöä luonaan pari viikkoa heidän kiertäessään Eurooppaa lomaillen.

Nainen suostuu mielihyvin – ja vaistomaisesti ymmärtää jo ennen vanhempia, että Toni on “innocent” – ei vain lapsen viattomuudessa, vaan siinä erityisessä, poikkeavuuteen viittaavassa merkityksessä. Hän ei puhu, ei hymyile, pelkää kovia ääniä ja pysyttelee omassa hiljaisessa maailmassaan, mieluiten puutarhassa artisokanvarsien seassa sammakot seuranaan. Mutta tytön ja kertojan välille kehittyy lempeä, vähäeleinen side. Kertoja järjestää Tonille kodin, jossa tämä saa kulkea rauhassa, syödä nälkäänsä ja nukkua turvallisesti lainatussa pinnasängyssä. Sanaakaan ei tarvitse vaihtaa – ymmärrys syntyy katseista ja rytmistä. Kun sota syksyllä syttyy, Tonin vanhemmat palaavat kiireellä Yhdysvaltoihin. He eivät ehdi hakea lastaan, ja näin Tonin ”tilapäinen” vierailu venyy – ensin kuukausiksi, sitten vuosiksi. Sodan aikana kertojan koti muuttuu Tonin kodiksi, eikä kumpikaan enää kaipaa muuta.

Sharp kirjoittaa tyylillä, joka on yhtä aikaa hillitty ja lämmin, täynnä tarkkanäköisiä havaintoja ja hienovaraista huumoria. Kerronta on minämuotoista, ja lukijalle piirtyy kuva naisesta, joka ei aluksi oikein edes tiedä, miksi hän toimii kuten toimii – mutta joka vähä vähältä kasvaa vastuuseensa ja huomaa olevansa onnellinen juuri siinä hiljaisessa, arjesta rakennetussa elämässä, jonka Antoinette on hänelle mahdollistanut. Kirjassa ei tapahdu suuria käänteitä. Sen lumovoima piilee siinä, mitä tapahtuu katveessa, rivien välissä. On pieniä retkiä rantaan, yksinäisiä iltoja, pitkien ajatusten ketjuja, joista rakentuu kokonainen tunne-elämän maisema. Kertoja ei puhu paljoa ääneen – eikä tarvitse, koska me kuulemme hänen sisäisen äänensä kirkkaasti. Tämän naisen maailma on rajoitettu, mutta hänen sydämensä ei ole. Hän ei puhu rakkaudesta, mutta lukija näkee sen kaikessa hänen toiminnassaan. Hän ei kutsu itseään äidiksi, mutta hänen jokainen eleensä kertoo huolenpidosta, lämmöstä ja vastuusta.

Sodan loputtua Tonin äiti palaa hakemaan tytärtään. Mutta aivan kuten sota on muuttanut Eurooppaa, on se muuttanut Toninkin. Hän ei enää kuulu siihen maailmaan, johon äiti häntä yrittää viedä – jos on koskaan kuulunutkaan. Äiti ei näe todellista lasta, vaan mahdollisuuden muokata tästä oikeanlainen, seurapiireihin sopiva ”mallitytär”. Hän haluaa viedä lapsen takaisin Amerikkaan. Kertoja ei voi vastustaa, mutta yrittää pehmentää siirtymää. Hän ehdottaa, että äiti jäisi hetkeksi asumaan läheiseen hotelliin, jotta Toni tottuisi vähitellen muutokseen. Ja juuri tässä vaiheessa kertomus hiljaisesti kiihtyy, painostavaan mutta huomaamattomaan draamaan, joka huipentuu tapahtumiin, joista en tahdo paljastaa liikaa.

Romaanin nimi The Innocents ei viittaa vain Toniin – vaikka hänen erityisyytensä kuvataan jatkuvasti “viattomuutena”. Sharpin kieli on täynnä hienoja sävyjä, ja “innocent” sisältää tässä monia merkityksiä. Toni on viaton siksi, että hän ei osaa valehdella, ei pelaa sosiaalisia pelejä – mutta myös siksi, että hän on suojaton. Hän ei osaa puolustaa itseään maailmalta, joka ei hyväksy hänen erilaisuuttaan. Mutta myös kertoja on viaton. Ei naiivi, mutta maailmaa ulkopuolelta katsova, sivuun jäänyt. Hän ei ole kokenut suuria intohimoja tai pettymyksiä. Hänen elämänsä on ollut hiljainen – kunnes Toni saapuu ja rikkoo sen lempeällä tavalla. Sharp laajentaa viattomuuden käsitettä niin, että se alkaa värähdellä useissa taajuuksissa: se tarkoittaa puhtautta ja haurautta, mutta myös epäoikeudenmukaista haavoittuvuutta, sitä että maailma kohtelee sinua väärin, koska et osaa puolustautua sen säännöillä. Ja kun romaani päättyy dramaattisesti, ehkä jopa arvoituksellisesti, jää lukijalle jälkikäteen kytemään kysymys: Kuka todella oli viaton? Entä kuka menetti viattomuutensa – ja missä hetkessä?

The Innocents on hiljainen, kirkas, surumielinen ja samalla lohdullinen romaani. Margery Sharp ei tee kertojastaan pyhimystä eikä Antoinettesta enkeliä. He molemmat ovat inhimillisiä, toisinaan ärsyttäviä, usein häkellyttäviä. Heidän suhteensa ei ole äiti–tytär-suhde klassisessa mielessä, vaan jotain hienovaraisempaa – kahden maailmasta ulkopuolelle jääneen olennon keskinäinen suojapaikka. Se muistuttaa, että todellinen ymmärrys ei tarvitse sanoja. Että suurin rakkaus voi syntyä odottamatta. Ja että näkee toisen ihmisen arvon, vaikka muu maailma ei osaa sitä nähdä. Tämä ei ollut kirja, jota etsin – mutta ehkä se etsi minua. Ja jos se nyt etsii sinua, suosittelen, että pysähdyt sen äärelle.

Margery Sharp:
The Innocents
Willian Heinemann 1971

Sinua voisi myös kiinnostaa

Muriel Spark: The Public Image

Molly Keane: Loving Without Tears

Sylvia Townsend Warner: Lolly Willowes, or, The Loving Huntsman

Elizabeth Jenkins: The Tortoise and the Hare

Elizabeth Taylor: Mrs Palfrey at the Claremont | Naistenviikkohaaste 2021

Barbara Pym: Quartet in Autumn

Seuraa Kirjaluotsia

brittikirjallisuus englanninkielinen erityislapsi Margery Sharp sattumalöydöt The Innocents toinen maailmansota viattomuus