menu Menu
Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän
Atwood Margaret, Käännöskirjallisuus, Kanada, Otava 05/11/2020 0 kommenttia
Yaa Gyasi: Maa ja taivas Edellinen Joyce Carol Oates: Night. Sleep. Death. The Stars. Seuraava

Stanin on pakko myöntää, että pr-tiimi ja brändääjät ovat tehneet hyvää työtä; Edkin näyttää olevan sitä mieltä. Positron-projektissa vankilan entinen nimi on muutettu, Ed sanoo, koska ”Osavaltion pohjoinen rangaistuslaitos” oli ankea ja ikävä. Tilalle otettiin Positron, joka fysiikassa viittaa elektronin antihiukkaseen, mutta sitähän ei moni ulkopuolinen tiedä, vai mitä? Se vain kuulosti sanana jotenkin positiiviselta. Ja positiivisuutta ongelmien ratkaisuun tosiaan tarvittiin. Edin mukaan kaikkein kyynisimmät ja ennakkoluuloisimmatkin joutuivat myöntämään sen. Sitten oli otettu mukaan huippumuotoilijoita, joilta kysyttiin neuvoa yleisilmeen ja tunnelman luomisessa. Audiovisuaalinen ympäristö rakennettiin 50-luvun mukaan, koska sillä vuosikymmenellä ihmiset olivat oman ilmoituksensa mukaan tunteneet itsensä enimmäkseen onnellisiksi. Se on täälläkin yksi päätavoitteista: mahdollisimman suuri määrä onnellisuutta mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Kuka nyt ei sitä haluaisi?

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Margaret Atwoodin uusin suomennettu romaani Viimeisenä pettää sydän on kanadalaiskirjailijalle ominaista dystopiaa, mutta tällä kertaa mennään reippaasti sysimustan satiirin puolelle. Romaani sijoittuu jonnekin lähitulevaisuuteen, jossa Yhdysvallat on taloudellisessa ja henkisessä romahdustilassa. (Henkisessä taitavat olla jo nyt). Romaanin pääpari Stan ja Charmaine ovat monien muiden tapaan kodittomia. Heillä on sentään auto, jossa voi yöpyä ja jolla voi paeta ryösteleviä ja raiskaavia rosvojoukkoja. Charmainella on vielä työ baarissa, mutta niillä tuloilla ei pitkälle pötkitä. Suurtyöttömyyden riivaamassa maassa on mahdotonta löytää töitä. Työnvälitystoimistotkin on suljettu, koska töitä ei vain ole. Sitten pariskunta kuulee kiinnostavasta hankkeesta. Positron-projekti etsii vapaaehtoisia asumaan suljettuun kaupunkiin, joka toimii vuorotteluperiaatteella. Consilience/Positron-kaksoiskaupungissa kaikki saavat osaamistaan vastaavaa työtä ja viihtyisän kodin, mutta joka toinen kuukausi vietetään vankilassa tekemässä yhteishyödyllisiä vankilatöitä. Jokaisella on vaihtohenkilö, joka siis vuorokuukausin asuttaa samaa taloa. Jos kaikki noudattavat yhteisiä sääntöjä, kaikki voivat elää tasa-arvoista ja onnellista elämää. Mutta eiväthän kaikki tietenkään noudata sääntöjä. Hankkeen johtaja Ed osoittautuu pahimmaksi vedättäjäksi ja moraaliltaan täysin mätämunaksi.

Alkuun Stanin ja Charmainen uusi elo kaksoiskaupungissa sujuu mutkattomasti. Consilience-kuukausina Stan on töissä skootterikorjaamossa ja Charmaine leipomon kahvilassa. Positron-kuukausina Stan on vastuussa vankilan kanalasta ja Charmaine on töissä vankilan lääkevarastossa. Charmainen työnkuva tosin laajenee pian erikoistoimenpiteisiin, joista ei parane puhua kenellekään. Avioparin elämä on turvattua, mutta ilmeisesti jännitystä puuttuu, mikä saa heidät molemmat fantasioimaan pariskunnasta, joka asuu heidän talossaan vuorokuukausin. Charmainen kohdalla fantasioista tulee totta, Stanin kohdalla käy vähän nolommin. Molempien seksielämään tulee kuitenkin odottamatonta vipinää ja pian he huomaavat olevansa pelinappuloina vaarallisessa salajuonessa. Heidän harteillaan on saattaa ulkomaailman tietoon hankkeen johtajan väärinkäytökset.

Viimeisenä pettää sydän on viihdyttävää luettavaa, vauhtia ja juonenkäänteitä riittää. Mitään suuria oivalluksia en kuitenkaan saanut tästä romaanista irti. Atwoodilla on kyllä taito pitää lukija hyppysissään ja luoda monisävyisiä henkilöitä, joiden puolesta tsemppaa ja jännittää, vaikka he olisivat kuinka vastenmielisiä. Pääpari ei nimittäin ole mitenkään miellyttävä kaksikko. Varsinkin Charmaine on laskelmoiva ja petollinen ja samaan aikaan naiivin ohjailtavissa. Nössömäisellä Stanilla petollisuus jää lähinnä mielikuvituksen varaan. Seksi ainakin tuntuu olevan molemmilla koko ajan mielessä, ja tietysti aivan muiden kanssa kuin sen oman tylsän puolison. Välillä näitä Atwoodin farssimaisia dystopiaseksifantasioita oli vaivaannuttavaakin lukea ja v-sanan viljely ärsyttää aina. Toisaalta onhan se ihan freesiä, kun 80-vuotias kirjailijalegenda antaa piut paut korrektiudelle. On vaihdokkiparien roiseja seksiseikkailuja ja seksibottien kanssa tapahtuneita onnettomuuksia. Kliseiset Elvis-seksibotit olivat aika hohhoijaa-osastoa ja siniset pehmonallet, en edes mene siihen kierouteen. Lue itse ja hämmästy!

Romaani on alun perin ilmestynyt vuonna 2015 eli ennen Trumpin valintaa presidentiksi. Voi vain kuvitella millaisia kierteitä tarinaan olisi saatu, jos Atwood olisi kirjoittanut sen esimerkiksi tänä vuonna. Nythän systemaattinen valehtelu on ihan arkipäivää Yhdysvaltain johdossa ja mitä hävyttömimmät skandaalit seuraavat toisiaan. Ehkä siksi tämä dystopia tuntui jopa laimealta. Lopulta romaanin sanoma tiivistyy vapauden ideaaliin. Tärkeintä on vapaus valita, vapaus rakastaa omasta tahdostaan, vapaus elää omannäköistä elämää, mutta toisia kunnioittaen ja yhteistä hyvää vaalien. Viimeisenä pettää sydän näyttää mitä tapahtuu, kun se vapaus viedään tai vapauteen liittyvää vastuuta ei ymmärretä.

Margaret Atwood:
Viimeisenä pettää sydän
The Heart Goes Last (2015),
suom. Hilkka Pekkanen
Otava 2020
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Kirjallisia
Kulttuuri kukoistaa

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

dystopia Margaret Atwood Otava satiiri seksi työttömyys Viimeisenä pettää sydän Yhdysvallat


Edellinen Seuraava

Vastaa

keyboard_arrow_up