menu Menu
Margaret Atwood: Orjattaresi
Atwood Margaret, Käännöskirjallisuus, Kanada, Tammi 31/05/2017 18 kommenttia
Kari Hukkila: Tuhat ja yksi Edellinen Madeleine Thien: Do Not Say We Have Nothing Seuraava

Paju on täydessä norkkopuvussaan eikä sen vihjailevista kuiskauksista ole vähääkään apua. Terasseja, se sanoo, tapaamisia; suhuäänet juoksevat pitkin selkäpiitäni kuin kuumeväreet. Kesäpuku kahisee vasten reisieni lihaa, ruoho kasvaa jalkojeni alla, silmänurkistani näen liikettä oksistoissa; sulkia, pyrähdyksiä, korusäveliä, puu muuttumassa linnuksi, valloilleen riuhtautuneita muodonmuutoksia. Jumalattaret ovat nyt mahdollisia ja ilma huokuu halua. Jopa talon tiilet pehmenevät ja muuttuvat kosketeltaviksi; jos nojaisin niihin ne olisivat lämpimiä ja peräänantavia. On ällistyttävää mitä kieltäymys voi saada aikaan. Paniko vilahdus nilkastani sen miehen pään sekaisin, saiko se hänet tuntemaan heikotusta eilen tarkastuspisteessä, kun pudotin passini ja annoin hänen nostaa sen maasta? Nenäliinan ja viuhkan puutteessa käytän sitä mitä on.

Voiko ajankohtaisempaa kirjaa olla kuin Margaret Atwoodin vuonna 1985 julkaistu Orjattaresi? Tämän päivän Hesari kertoi, että kirjan suosio on lähtenyt viime aikoina huimaan nousuun myös Suomessa, minkä johdosta Tammi julkaisee kesällä kirjasta uuden painoksen. Uuden painoksen kansikuva on tietysti kirjan pohjalta tehdystä HBO-sarjasta, onhan se yksi syy kirjan uuteen suosioon. Varsinaisesti Orjattaresi ja muut vastaavat dystopiat tulivat taas muotiin, kun niiden maalailemat tulevaisuuden uhkakuvat alkoivat näyttää pelottavan mahdollisilta. Orjattaresi nousi esiin jo Trumpin vaalikampanjan aikana, kun mielenosoitusmarssilla naiset kantoivat iskulauseita, joissa muistutettiin, että Orjattaresi on fiktiota eikä ohjekirja. Ja kyllähän nuo uhkakuvat kylmäävän todellisilta tuntuvat, kun katselee esimerkiksi tuoretta uutista, jossa huhutaan Yhdysvaltojen vetäytyvän Trumpin johdolla Pariisin ilmastosopimuksesta. Kirjan kuvaama vaihtoehtoinen Amerikka, jossa uskonnollisten fundamentalistien johtama yhteiskunta alistaa naisia synnytyskoneiksi, saa alkunsa juurikin ekokatastrofista.

Ympäristömyrkyt ovat romahduttaneet ihmisten hedelmällisyyden. Ne harvat naiset, jotka vielä pystyvät synnyttämään terveitä lapsia, viedään punakeskuksiin koulutettaviksi orjattariksi vallassa oleville komentajille. Orjattarien tehtävä on vain ja ainoastaan tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi isännälle, jonka vaimo ei ole siihen pystynyt. Komentajien vaimot ovat hierarkiassa korkeammalla, mutta heidänkin osansa on nöyryyttävä. He joutuvat olemaan mukana “siittämisseremoniassa”, jossa mies käytännössä raiskaa orjattaren. Mikäli orjatar epäonnistuu tehtävässään eikä tule raskaaksi tai synnytä tervettä lasta kahden vuoden kuluessa, hänet tuomitaan epänaiseksi ja pakkotyöhön saastuneisiin siirtokuntiin, mikä tarkoittaa varmaa kuolemaa.

Vanhatestamentilliset fundamentalistit, käytännössä lähes pelkästään miehistä koostuva eliitti, johtavat tätä Gileadin tasavaltaa. Patriarkaalisessa ja tiukasti valvotussa yhteiskunnassa naisilta on riistetty ihmisoikeudet: he eivät saa omistaa mitään, eivät saa lukea, eivät toimia itsenäisesti tai päättää omasta kehostaan. Abortit on kielletty. Kaikki nojaa Vanhaan Testamenttiin, sen sana on laki. Naisten lisäksi yhteiskunta on ankara myös sellaisia miehiä kohtaan, jotka poikkeavat säännöistä. Tuomittavia asioita ovat mm. sukupuolipetturuus eli homoseksuaalisuus, abortissa avustaminen tai vääräuskoisuus. Kapinoivat hirtetään saman tien ja jätetään varoitukseksi muille roikkumaan kaupunginmuurille. Erityisen karmivia ovat “pelastajaiset” eli joukkoteloitukset, joihin tuomitun kanssa samaa sukupuolta olevien on pakko osallistua ja jossa heitä yllytetään repimään ja raastamaan tuomittu kuoliaaksi.

Kirjan kertoja on yksi orjattarista. Kuten muiltakin orjattarilta, häneltä on riistetty hänen oikea nimensä, ja häntä kutsutaan komentajansa etunimen mukaan Frediläiseksi. Öisin Frediläinen muistelee mennyttä, sitä kun hänellä oli vielä minuus, oma nimi, työ, rakastava mies ja lapsi. Nyt hänellä ei ole muuta kuin orjattaren punainen kaapu. Frediläinen hoitaa häneltä vaaditut asiat kuuliaisesti, mutta sisällä kytee hiljainen kapina. Orjattaret eivät saa liikkua yksin, vaan käyvät pareittain kaupungilla hoitamassa talouden ruokaostokset. Heidän kommunikointinsa on rajoitettua, mutta kasvojaan peittävien valkoisten siivekkeiden suojissa he varovasti tunnustelevat onko toinen vakooja tai kätyri. Pelon ilmapiirissä on parempi pitäytyä virallisissa tervehdyksissä: “Siunattu olkoon hedelmä.” “Avatkoon Herra.” Luottamuksen hetkinä vaihdetaan tietoja tuttujen kohtaloista. Frediläinen testaa maailmansa rajoja, ensin huomaamattomasti, sitten jo uskaliaammin. Solidaarisuutta ja kapinahenkeä löytyy myös odottamattomilta tahoilta.

Pelottavinta kirjassa on se, etteivät sen kuvaamat asiat ole vain mielikuvitusta, vaan ne ovat kaikki jo toteutuneet jossain päin maailmaa. Atwood käytti kirjoittaessaan ohjenuoraa, ettei kirjassa saa olla yhtään tapahtumaa, jota ei olisi jo tapahtunut tai teknologiaa, jota ei olisi jo tarjolla. Siksi kirja ei ole pelkkä vaihtoehtoinen tulevaisuudenkuva, vaan samalla kollaasi vallankäytön synkimmistä kupruista maailmanhistoriassa.

Tämän kirjan merkityksestä ja ajankohtaisuudesta on puhuttu jo melkein kyllästymiseen asti, minäkin tässä kannoin oman korteni kekoon. Mutta kun unohdetaan nämä yhteiskunnalliset ulottuvuudet, jäljellä jää vielä yksi tosiseikka: onhan se pirun hyvä kirja! En osannut odottaa, miten koukuttava juoni ja mukaansatempaava kerronta kirjassa on. Se suorastaan vaatii lukemaan vielä yhden ja vielä yhden luvun. Atwoodin kieli on runsasta ja kuvailevaa, kuten tuo valitsemani tekstikatkelma osoittaa. Kaikesta kammottavuudestaan huolimatta Orjattaresi on kirjallinen nautinto.

Kirja on ollut hyllyssäni jo pitkään. Sivujen välistä löytyi kortti, jonka mukaan olen saanut kirjan lahjaksi kahdelta opiskelukaveriltani 17 vuotta sitten. Olikin jo aika lukea! Sijoitan siis tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 43 – Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään 🙂

#hyllynlämmittäjä

Margaret Atwood: Orjattaresi
The Handmaid’s Tale (1985), suom. Matti Kannosto
Tammi 1998 (3. painos)
Omasta hyllystä

#hyllynlämmittäjä Margaret Atwood Orjattaresi Tammi The Handmaid's Tale


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Vai tämmöisestä kertoo Orjattaresi. Hienosti valittu sitaatti ja hyvä esittely, kiitos. En katso tuota sarjaa, joten olen ollut ihan pimennossa tästä kohusta. Pitänee ottaa tämä kesällä lukuun, kaameudestaan huolimatta kuulostaa hurjan hyvältä. Ja sanon vielä: voi Trump, voi Trump! Enää ei voi nauraakaan, pitää olla kauhuissaan ja suruissaan. Joka päivä joku älytön twiitti – Yhdysvaltain presidentiltä!

    1. Kiitos Riitta! Minäkään en ole tuota sarjaa vielä nähnyt, mies juuri peruutti HBO-tilauksen. Ehkä hyvä niin, kirjan luettuani en välttämättä haluaisi nähdä noita karmeuksia visuaalisessa muodossa. Sarjaa on tuotu vielä enemmän tähän päivään, mikä tekee siitä vielä astetta karmivampaa. Kirja on kyllä loistava, suosittelen tutustumaan!

  2. Tämä Atwoodin kirja on nyt niin kovin ajankohtainen, että minulla tulee huono omatunto joka kerta, kun kirja pomppaa jostain esille. 🙂 Atwoodin kirjat ovat olleet minulla tbr-listalla ties kuinka kauan, mutta olen aina jollain “tekosyyllä” jättänyt ne lukematta. Ehkä olen ajatellut niiden olevan liian vaikeita minulle, tai raskaslukuisia. Nytkin olisi meneillään kimppaluku Onyx ja Crake -kirjasta, mutta en taida enää ehtiä sitä lomakiireiden vuoksi lukemaan ennen kuun loppua. Juttusi oli kiinnostava, ties vaikka kokeilen tätä jossain vaiheessa. 🙂

    1. Kannattaa kokeilla, ei ollut mitenkään raskaslukuinen vaikka raskas aihe onkin. Olin itsekin yllättynyt miten vetävä kirja tämä oli. Olen aiemmin lukenut Atwoodilta vain novellikokoelman Poikkeustila, joka oli hyvin erityyppinen tähän verrattuna. Muistutti Alice Munron novelleja.

  3. Dystopioita ei tällä hetkellä voine lukea ilman että erään presidentin toimet tulevat mieleen. Luin Teemestarin kirjan juuri kun tuo mainitsemasi irtaantuminen Pariisin sopimuksesta tapahtui. Olen lukenut Atwoodilta vain kaksi kirjaa, joista kummastakaan en erityisemmin pitänyt, mutta Orjattaresi sekä Oryx ja Crake ovat siitä huolimatta roikkuneet pitkään lukulistallani.

    1. Minä olin lukenut Atwoodilta aiemmin vain novellikokoelman Poikkeustila, joka oli hyvin erilainen tähän verrattuna. Oryx ja Crake kiinnostaa, mutta en ehtinyt mukaan parhaillaan meneillä olevaan kimppalukuun.

      Teemestarin kirja on hieno! Myös Itärannan uusin romaani Kudottujen kujien kaupunki on upea.

  4. Margaret Atwood on suosikkikirjailijani. Tein kauan sitten graduni hänen teoksestaan Yli veden (Surfacing). Orjattaresi on yksi hänen vaikuttavimmista teoksistaan. Olen ajatellut lukea sen tänä kesänä (taas) uudelleen, ehkä alkukielellä. Upea kirjailija.

    1. Minä olen aiemmin lukennut Atwoodilta vain novellikokoelman Poikkeustila. Kiinnostaa kyllä tutustua Atwoodiin paremmin.

  5. En ole tätä itse lukenut, mutta aihepiiri on tuttu, sen verran paljon kirja on ollut esillä. Tässä on kyllä paljon karmaisevia elementtejä, erityisesti juuri näinä aikoina. En ole erityisen viehtynyt dystopioista, mutta tämä varmaan olisi syytä lukea jo ajankohtaisen keskustelun vuoksi.

    1. Tämän voi jo lukea pelkästään siksi, että se on loistavaa kirjallisuutta. Dystopiana tämä on tosiaan siitä kiinnostava, että jo lähtökohtaisesti Atwood kelpuutti kirjaan ainoastaan asioita, jotka ovat jo toteutuneet jossain päin maailmaa historian saatossa.

  6. Tuota en muistanutkaan, että kirjassa on pelkästään asioita, jotka on oikeassakin maailmassa tapahtuneet.

    Olen lukenut tämän tyyliin 20 vuotta sitten ja katsoin nyt HBO:lta tämän pohjalta tehdyn sarjan. Siinä kuvataan myös ihmisten elämää sellaisena kuin se oli ennen vanhoillisten päästyä valtaan, joka tekee kuvauksesta melkoisen karmivaa. Sarjassa kiinnitin huomiota myös luottamukseen ja siihen liittyviin mekanismeihin. Miten ihmisellä on tarve luottaa ja miten ahdistavaa on, kun ei voi luottaa kehenkään.

    1. Tuo luottamus tai sen puute on vahvasti esillä kirjassakin. Kuka tahansa saattaa olla kätyri, joten kehenkään ei voi luottaa. On karmivaa, miten kaikki toistelevat typeriä virallisia tervehdyksiä ja yrittävät äänensävyistä päätellä kuka on tosissaan niiden takana ja kuka hokee niitä ainoastaan pakon sanelemana. Tässäkin taas yksi viittaus historiaan, vrt. natsitervehdys.

      Kysymys luottamuksesta on myös keskeinen kirjan lopun kannalta, mutta pidetään se salaisuutena niille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.

  7. Tiesin kirjan olevan teemaltaan kiinnosta mutta en arvannut sen olevan koukuttavakin. Dystopioita lukiessa on ollut karmaisevaa huomata, kuinka monet niissä esiintyvistä kauhukuvista ovat käyneet toteen.

    1. Tämä on tosiaan myös kirjallisilta ansioiltaan loistoteos. Aloin oikein pohtimaan noita dystopioita ja niiden toteutumista. Mitä jos kirjoitettaisiin positiivisia tulevaisuudenkuvia, jossa ilmastonmuutos, köyhyys, eriarvoisuus ja sodat on selätetty? Tulisiko niistä itseään toteuttavia ennusteita? Kiinnostaisiko ketään lukea sellaisia tai olisiko se uskottavaa? Mehän oikein janoamme uhkakuvia ja suurta draamaa. Minäkin tunnun koko ajan valitsevan kirjoja, joissa kuljetaan kriisistä toiseen. Toisaalta niissä tarinoissa kulkee mukana myös toivoa, rohkeutta, sinnikkyyttä ja solidaarisuutta. Sanotaan, että se mihin kiinnittää huomiota, vahvistuu. Ehkä pitäisi kiinnittää enemmän huomiota kaikkeen hyvään maailmassa.

  8. Tämä taisi olla jo kolmas blogipostaus Orjattaresta, jonka luen. Nyt vasta oivalsin, että tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet jossain muodossa ja monissa erissä eri puolilla maailmaa. Karmeaa. Ilmeisesti Orjattaresi on luettava, ehkäpä nappaan sen seuraavaan Klassikkohaasteeseen! Maailmassa tuntuu kaikki käsittämätönkin olevan nykyään mahdollista.

    1. Tästä on tosiaan kirjoitettu niin monessa blogissa, etten jaksanut edes normaaliin tapaani tehdä linkkilistaa. Klassikkohaasteeseen tämä on loistovalinta!

  9. En tiennyt yhtään tämän juonesta vaikka kirja on hypähdellyt esiin varmaan tv-sarjan myötä, mutta onko tästä tehty kauan sitten myös elokuva? Olen nimittäin kauan sitten nähnyt aivan samalta kuulostavan leffan!

    1. Wikipedia kertoo seuraavaa: Volker Schlöndorff on ohjannut romaanista elokuvan Orjattaresi (1990), jonka pääosia esittävät Natasha Richardson, Faye Dunaway, Robert Duvall, Aidan Quinn ja Elizabeth McGovern.

      En ollut tietoinen elokuvasta. Hyviä näyttelijöitä ainakin!

keyboard_arrow_up