Pace yourself, I say to my legs, you ve got a long way to go. I will keep on running, not running away but running towards, towards a future that I construct for myself, with my own bare hands. One day, Mummy will be proud of me the way Daddy never could be. He could only see a wiley child with a brain that could outwit him but not out-hit him. Maybe one day, Mummy will come to see a clever daughter as a blessing not a curse.
But in the end, it doesn’t really matter. In the end, I’m on my own. Were all on our own, coming into this life kicking and screaming, ready to write a letter to the Times about the indignity of it all, the blood and the guts, the squeezing and the pain. I can write now; I can walk and talk and I can tell my own story.

– Marcia Hutchinson: The Mercy Step

Marcia Hutchinsonin The Mercy Step alkaa hetkestä, joka on yhtä aikaa absurdi ja paljastava: Mercy ei haluaisi syntyä lainkaan. Äidin kohdussa on lämmin, turvallinen ja rajattu maailma – ulkopuolella odottaa jotain hallitsematonta. Jo tästä alusta on selvää, millaiseen todellisuuteen lukija on astumassa. Mercy kasvaa 1960-luvun Bradfordissa perheessä, jossa mikään ei ole yksinkertaista. Jamaikalta muuttaneet vanhemmat yrittävät rakentaa elämää uudessa maassa, mutta koti on täynnä jännitteitä. Isän väkivalta hallitsee arkea, äiti vetäytyy yhä enemmän kirkon helmaan, ja lasten välinen dynamiikka on kaikkea muuta kuin lämmin. Mercy jää sivuun, vähän kaikesta. Hän ei oikein kuulu joukkoon – ei sisarustensa, ei äitinsä, ei oikeastaan koko maailman.

Se, mikä tekee romaanista erityisen, on tapa, jolla tämä kaikki kerrotaan. Aiheissa ei ole mitään kevyttä: köyhyys, rasismi, perheväkivalta, uskonnon ahdas ote. Silti kirja ei ole raskas lukukokemus siinä mielessä kuin voisi kuvitella. Päinvastoin – siinä on jatkuvasti läsnä lämmin, joskus jopa ilkikurinen huumori, joka syntyy juuri Mercyn tavasta katsoa maailmaa. Hän on terävä, omapäinen ja välillä suorastaan hulvattoman tarkkanäköinen. Aikuisten maailma näyttäytyy hänen silmissään ristiriitaisena ja usein absurdina: säännöt vaihtuvat tilanteen mukaan, rakkaus ja pelko kulkevat käsi kädessä, ja kirkko, jonka pitäisi tarjota turvaa, vie äidin yhä kauemmas. Mercy tekee tästä kaikesta omia johtopäätöksiään – joskus väärin, usein hätkähdyttävän oikein.

Konkretia kantaa koko romaania. Mercy istuu usein kodin edessä olevalla rappusella, sillä samaisella Mercy stepillä, josta kirja saa nimensä. Se on hänen tarkkailupaikkansa. Siinä hän seuraa perhettään, naapureita, ohikulkijoita, yrittää ymmärtää, miten ihmiset toimivat ja miksi. Rappunen on pieni asia, mutta samalla koko kirjan ydin: paikka, jossa Mercy on yhtä aikaa osa maailmaa ja siitä hieman sivussa. Hänen turvapaikkansa löytyy kirjoista. Kirjastosta, tarinoista, mielikuvituksesta – ja Dolly-nukesta, jonka kanssa käydyt keskustelut ovat välillä lähempänä totuutta kuin yksikään aikuisten välinen puhe. Kirjat eivät ratkaise kaikkea, mutta ne avaavat toisenlaisen mahdollisuuden: ajatuksen siitä, että maailma voisi olla myös toisenlainen.

Yksi romaanin kauneimmista juonteista kulkee kulttuurin kautta – niiden hetkien, jolloin Mercy saa kurkistaa johonkin aivan toisenlaiseen maailmaan. Ensimmäinen teatterikokemus on hänelle lähes hämmentävä: lavalla tapahtuu asioita, jotka eivät kuulu hänen arkeensa, ja silti ne tuntuvat todemmilta kuin mikään kotona. Vielä voimakkaampi on hetki kirjaston ovella. Mercy epäröi, astuako sisään, mutta kun hän lopulta uskaltaa, maailma avautuu konkreettisesti hänen eteensä. Hylly toisensa jälkeen täynnä kirjoja, tarinoita, ääniä – ja kaikki vapaasti hänen ulottuvillaan. Ajatus siitä, että hänellä on oikeus lukea, oikeus tietää, oikeus kuvitella, on mullistava. Kotona kirjoja ei ole, vain raamattu, yksi ainoa sallittu kertomus. Kirjastossa vaihtoehtoja on loputtomasti. Se hetki tuntuu melkein samalta kuin näkisi keskellä harmaata seinää kirkkaan oven, joka ei johda vain yhteen huoneeseen vaan lukemattomiin maailmoihin.

Kuuntelin romaanin äänikirjana kirjailijan itsensä lukemana, ja ratkaisu tuntuu erityisen toimivalta. Hutchinsonin äänessä on samaa lämpöä, terävyyttä ja rytmiä kuin tekstissäkin. Se tuo Mercyn ajatukset lähelle – ei selittäen, vaan antaen niiden olla juuri niin ristiriitaisia, kuin ne ovat. Samalla romaani kuvaa tarkasti sitä todellisuutta, johon Karibialta muuttaneet perheet Britanniassa joutuivat. Windrush-sukupolveksi kutsutut siirtolaiset tulivat rakentamaan maata sodan jälkeen, mutta vastassa ei ollut pelkkä mahdollisuus vaan myös ulkopuolisuus, ennakkoluulot ja rakenteellinen epätasa-arvo. Hutchinson ei tee tästä erillistä teemaa, vaan se on koko ajan läsnä taustalla, arjen tasolla.

On kiinnostavaa, miten Women’s Prize for Fiction on viime vuosina nostanut esiin juuri tällaisia tarinoita. Karibialta muuttaneiden kokemuksia on käsitelty useammassakin viime vuosien ehdokasteoksessa: Jacqueline Crooksin Fire Rush vie lukijan jamaikalaisbrittiläiseen klubikulttuuriin, Pam Willimasin A Trace of Sun seuraa Grenadasta Lontooseen muuttanutta siirtolaisperhettä ja Jonathan Escofferyn If I Survive You siirtää katseen jamaikalaissiirtolaisten pariin Yhdysvaltoihin. The Mercy Step liittyy tähän jatkumoon, mutta tekee sen intiimimmin. Se ei rakenna laajaa yhteiskunnallista panoraamaa, vaan pysyy tiukasti yhden lapsen katseessa.

Tämän vuoden Women’s Prize for Fiction -lyhytlistalla The Mercy Step erottuu juuri tällä rajauksellaan. Se ei yritä kattaa kaikkea, mutta onnistuu näyttämään paljon yhden kokemuksen kautta. Ehkä juuri siksi kirja tuntuu niin henkilökohtaiselta. Mercy ei ole pelkkä hahmo, vaan ääni, joka puhuu suoraan – välillä vihaisesti, välillä hauraasti, usein yllättävän hauskasti. Hänessä on jotain samaa kuin monissa lapsissa, jotka joutuvat kasvamaan liian nopeasti: yhtä aikaa uhmaa ja tarvetta tulla nähdyksi, kykyä nauraa ja tarvetta selviytyä. Ja vaikka kirjassa on paljon kipua, sitä ei voi lukea pelkkänä kärsimyskertomuksena. Se on myös kertomus sitkeydestä, mielikuvituksesta ja siitä, miten elämä löytää tilaa kasvaa vaikeissakin olosuhteissa.

The Mercy Step on esikoisromaaniksi poikkeuksellisen varma kasvukertomus. Se ei yritä liikaa, mutta tekee sen, minkä tekee, tarkasti. Ja Mercy jää mieleen nimenomaan siksi, että hän ei ole pelkkä selviytyjä tai symboli, vaan lapsi, joka katsoo maailmaa omasta kulmastaan – ja pakottaa lukijan katsomaan mukana.

Marcia Hutchinson: 
The Mercy Step
Recorded Books 2025
Äänikirjan lukija: Marcia Hutchinson

Sinua voisi myös kiinnostaa

Lily King: Heart the Lover

Virginia Evans: The Correspondent

Susan Choi: Flashlight

Pam Williams: A Trace of Sun

Kit de Waal: My Name is Leon

Jonathan Escoffery: If I Survive You

Jacqueline Crooks: Fire Rush

Miriam Toews: Fight Night

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja englanninkielinen esikoisromaani Karibia kasvukertomus lapsen näkökulma Maria Hutchinson perhe siirtolaisuus The Mercy Step Women's Prize for Fiction 2026