menu Menu
Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä
Iso-Britannia, Käännöskirjallisuus, O'Farrell Maggie, Schildts & Söderströms 24/07/2017 2 kommenttia
Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset Edellinen Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus Seuraava

Grettalle talo on täynnä aaveita. Hän on varma, että jos hän katsoo nopeasti puutarhaan, hän näkee vanhan puisen kiipeilytelineen luurangon, josta Michael Francis putosi ja mursi etuhampaansa. Hän voisi mennä nyt alakertaan ja eteisen naulakko olisi täynnä koululaukkuja, jumppapusseja, Michael Francisin rugbyvarusteita. Hän voisi kääntyä kulman taakse ja nähdä poikansa makaamassa vatsallaan porrastasanteella lukien sarjakuvaa, tai Aoife-vauvan ponnistelemassa päättäväisenä ylös portaita liittyäkseen sisarustensa seuraan, tai Monican opettelemassa tekemään munakokkelia ensimmäistä kertaa. Grettalle ilma värähtelee yhä heidän huudoistaan, heidän nahistelustaan, heidän riemuistaan, heidän pienistä murheistaan. Hän ei voi uskoa, että se aika elämästä on ohi. Hänelle se kaikki tapahtui, tapahtuu yhä ja tulee tapahtumaan ikuisesti. Tämän talon tiilet, laasti ja raappaus ovat hänen kolmen lapsensa elämien kyllästämät. Hän ei voi uskoa, että he ovat poissa. Eikä että he ovat palanneet.

Kylmä kesä sai minut etsimään hellettä edes kirjoista. Kirjastossa sattui käteen Maggie O’Farrellin Varoitus tukalasta helteestä, joka on keikkunut lukulistallani siitä saakka kun luin viime vuonna O’Farrellin uusimman romaanin This Must Be the Place. Se oli aikamoinen sillisalaatti, mutta ihastuin O’Farrellin tapaan kuvata mutkikkaita ihmis- ja perhesuhteita. Tarkkanäköistä ihmissuhdekuvausta löytyi myös tästä kirjasta ja onneksi henkilöiden määrä oli tässä vähän hallittavampi kuin moneen suuntaan kurkottaneessa This Must Be the Placessa.

Varoitus tukalasta helteestä tapahtuu heinäkuisessa Lontoossa vuonna 1976, jolloin ennennäkemätön kuivuus ja helleaalto piinasi Brittein saaria. Eläkkeellä oleva Robert Riordan ilmoittaa vaimolleen Grettalle piipahtavansa ostamassa sanomalehden ja jää sille tielleen. Isän mystinen katoaminen saa Grettan kolme lasta palaamaan kotiin saman katon alle. Perheen esikoinen Michael Jordan on kahden pienen lapsen isä ja tuntee menettäneensä otteen avioliitostaan. Vanhempiensa lemmikki Monica on ollut pikkusiskolleen Aoifelle kuin toinen äiti, mutta nykyään siskokset eivät edes puhu toisilleen. New Yorkiin karannut Aoife toimii kuuluisan valokuvaajan apulaisena ja yrittää tasapainoilla elämässä paljastamatta omaa häpeällistä salaisuuttaan. Sisaruksilla on kaikilla omat salaisuutensa, mutta suurin salaisuus taitaa sittenkin olla perheen äidillä Grettalla, joka on harras katolinen ja aina moralisoimassa muiden tekemisiä. Kaikilla on aavistuksensa Robertin kohtalosta ja sijainnista, mutta varsinkin Grettalla on syynsä olla paljastamatta omia korttejaan.

Irlantilaissyntyinen O’Farrell kuvaa perheenjäsenten välisiä jännitteitä taitavasti ja uskottavasti. Katolisuus on vahvasti läsnä Irlannista kotoisin olevan suvun dynamiikassa, siitä äiti Gretta yrittää pitää visusti huolen. Lapset eivät tunnu suhtautuvan uskon asioihin samalla hartaudella, lapsenlapset taas tulkitsevat mummonsa puheita ihan omalla tavallaan. Pieni veljentyttö Vita tiedustelee New Yorkista tulleelta tädiltään Aoifelta mummolta kuulemaansa asiaa: ”Minkälaista mieron tiellä on?” Täti vastaa: ”Siellä on mahtavaa. Siellä on suurenmoista.” Veljenpoika Hughie taas esittelee tädilleen pihalla olevaa halkeamaa ja kertoo että siellä on seitsemän pikkuautoa: ”Mummo sanoo, että pirut elävät tuolla, maan sisällä”, hän selittää, ”joten Vita ajatteli, että jos se laittaa autot tuonne, pirut saattavat löytää ne ja ajaa ne ulos. Vita sanoi, että se haluaa nähdä ne.”

Tarina huipentuu huikeissa Irlannin maisemissa, mikä sai aikaan ihan mahdottoman matkakuumeen. En ole koskaan käynyt Irlannissa, mutta joka kerta kun luen sinne sijoittuvan kirjan, alan haaveilla reissusta. Irlantilaissyntyiset kirjailijat tuntuvat olevan luonnonlahjakkuuksia myös kiehtovan arjen ja ihmissuhteiden kuvaamisessa. Maggie O’Farrellin lisäksi olen ihastunut mm. Colm Tóibínin ja Edna O’Brienin hienovaraiseen tapaan kuvata ihmisen mielen liikkeitä ja arkisen elämän moninaisia sävyjä. Matkakuumeen lisäksi heräsi hinku saada lisää tätä irlantilaisherkkua. Taidan tästä kolmikosta seuraavaksi kääntyä O’Brienin puoleen.

Tämä postaus päättää osaltani Naistenviikkohaasteen ja tänään saan kunnian juhlia myös omaa nimipäivääni. Vinkkaa ihmeessä minulle lisää ihania irkkukirjailijoita, jos tulee joku helmi mieleen!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30 – Kirjan nimessä on tunne.

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä
Intructions for a Heatwave (2013), suom. Maija Kauhanen
Schildts & Söderströms 2014
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Kirjakaapin kummitus
Kirjakuiskaaja
Kirjan jos toisenkin
Kirjavinkit
Kirjojen keskellä
Kirsin kirjanurkka
Lumiomena
Reader, why did I marry him?
Ullan luetut kirjat

#naistenviikkohaaste Irlanti Maggie O'Farrell perhe Schildts & Söderströms Varoitus tukalasta helteestä


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Tämä oli ensimmäinen lukemani O’Farrellin romaani ja pidin siitä oitis. Ostin kirjan Lontoosta ja luin helteisinä kesäpäivinä Suomessa. Yhdistelmä toimi! Myös Käsi jota kerran pitelin -romaani ihastutti.

    This must be the place on muuten minulla edelleen kesken… Nyt tajuan miksi: se on tosiaankin sillisalaatti ja siitä on vähän vaikea saada kiinni.

    1. Tuo Käsi jota kerran pitelin kiinnostaa. Siinä taitaa olla myös jotain Suomi-kytköksiä. Olen ymmärtänyt, että O’Farrell on pienoinen Suomi-fani.

      This Must Be the Place on tosiaan vähän sekava ja voin kuvitella, että sekavuus häiritsee erityisesti jos sitä lukee pienissä erissä silloin tällöin.

keyboard_arrow_up