154. On houkuttelevaa johtaa tästä jonkinlainen kehityskertomus: ajan mittaan rauhoitumme ja kasvamme ulos harkitsemattomasta rakkaudestamme kiihkoon (eli punaiseen); ajan mittaan opimme rakastamaan hienovaraisempia asioita, joissa on enemmän vivahteikkuutta, ja sitä rataa. Minun rakkauteni siniseen ei ole kuitenkaan koskaan tuntunut kypsymiseltä tai hienostumiselta, saati rauhoittumiselta. Totuushan on, että ihminen voi säilyttää kromofiilisen holtittomuutensa pitkälle aikuisikään asti. Joan Mitchell esimerkiksi valitsi väripigmenttinsä yleensä intensiteetin mieluummin kuin kestävyyden mukaan – valinta, joka saattaa ajan myötä johtaa maalausten surkeaan rapistumiseen, kuten moni maalari tietää. (Säästyykö kirjoitus tältä ilmiöltä?)

Maggie Nelson: Sinelmiä

Maggie Nelson on astunut kirjalliselle kartalleni vasta viimeisen vuoden aikana, mutta jättänyt siihen jo lähtemättömän jäljen kolmen kirjan voimalla. Nelson kirjoittaa tuoreella henkilökohtaisella otteella lukijan ajatusnystyröitä hieroen ja genremääritelmiä pakoillen. Sinelmiä on toinen Nelsonilta suomennettu teos, mutta alkuperäiseltä julkaisuajankohdaltaan sijoittuu lukemieni The Red Partsin ja Argonauttien väliin. Sinelmiä on sivumäärältään pieni (suomennoksessa 96 sivua), mutta sisällöltään suuri ja alati laajeneva teos. Laajenemisella tarkoitan sitä, että se jatkaa eloaan lukijan mielessä ja siihen tekee mieli palata yhä uudelleen ja uudelleen. Sen viittaukset kirjallisuuteen, tieteeseen ja taiteeseen mahdollistavat myös loputtoman tutkimusmatkan, jos haluaa syventyä kirjan teemoihin perusteellisemmin.

Lyhyistä fragmenteista muodostuva Sinelmiä tutkailee kirjailijan intohimoa tai lähes pakkomielteenomaista suhdetta siniseen väriin. Siniseen liittyy vahvaa symbolismia, jota tarkastellaan niin yleisellä tasolla kuin vahvasti Nelsonin omaan elämään liittyen. Hiljattain koettu ero rakastetusta ja ystävän vakava onnettomuus ja vammautuminen herättävät laajan skaalan tunteita, joita sininen väri sekä ruokkii että hoitaa. Kipu ja nautinto kietoutuvat toisiinsa ja sinelmät (bluets) voivat yhtä lailla viitata viljavaan ruiskukkapeltoon kuin hillittömän itkun aiheuttamiin renkaisiin silmien ympärillä tai loukkaantuneen ystävän käytön puutteesta sinistyneisiin jalkoihin.

Lyhyissä pohdiskeluissaan Nelson tarkastelee sinisen merkitystä muun muassa luonnontieteen, filosofian, psykologian, uskontotieteen, kuvataiteen, musiikin, runouden ja populaarikulttuurin kautta. Goethen tai Wittgensteinin ajatuksista voidaan vaihtaa lennossa pohdintaan pornoelokuvan estetiikasta. Se on Nelsonin tyyli ja taito, älyllinen hätkähdyttäminen. Samalla Sinelmiä on kirja kirjoittamisesta, sen prosesseista ja merkityksestä. Uskon Nelsonin ja tämän kirjan olevan monen kirjailijan ja sellaiseksi halajavan inspiraation lähde.

Ajatus sinistä käsittelevästä kirjasta oli olemassa pitkään ennen kuin Nelson oikeasti päätti kirjoittaa sen. Hän kertoo kirjassaan miten jossain vaiheessa alkoi vain puhua ihmisille kirjoittavansa kirjaa sinisestä väristä, vaikka oikeasti ei kirjoittanut – vielä. Hänestä oli vain mukavaa sanoa niin. Sitten ihmiset alkoivat antaa hänelle kaikenlaisia sinisiä esineitä ja kertoa sinisistä asioista. Heistä tuli Nelsonille “sinisiä kirjeenvaihtajia, jotka lähettivät sinisiä raportteja kentältä”. Tavallaan hän siis manifestoi näillä puheillaan kirjan eloon. Ehkä minäkin saisin kirjan kirjoitettua kun tarpeeksi pitkään kerron kirjoittavani mestariteosta 😉

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47 – Kirjassa on alle 100 sivua.

Maggie Nelson: Sinelmiä
Bluets (2009),
suom. Kaijamari Sivill
S&S 2019
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Lumiomena

Sinua voisi myös kiinnostaa

Maggie Nelson: Jane – eräs murha / Punaiset osat

Rachel Cusk: Siirtymä

Maggie Nelson: Argonautit

Helen Macdonald: H is for Hawk

Maggie Nelson: The Red Parts

Rachel Cusk: Ääriviivat

Seuraa Kirjaluotsia

#elämäkertakaikkiaan Bluets helmethaaste Maggie Nelson S&S Sinelmiä