I remember the stories my mother used to tell me, stories that had been handed down by her own grandmother’s grandmother, who had married a merchant and travelled from the villages outside of Battambang. My mother once told me that when a child is born, threads are tied around the infant’s wrists to bind her soul to her body. The soul is a slippery thing. A door slammed too loudly can send it running. A beautiful, shining object can catch its attention and lure it away. But in darkness, unpursued, the soul, the pralung, can climb back in through an open window, it can be returned to you. We did not come in solitude, my mother told me. Inside us, from the beginning, we were entrusted with many lives. From the first morning to the last, we try to carry them until the end.

Madeleine Thienin uusin, Kiinan lähihistoriaa käsittelevä romaani Do Not Say We Have Nothing teki minuun suuren vaikutuksen ja olin vähän pettynyt, ettei se saanut tämän vuoden Baileys-palkintoa. Kirja oli myös viime vuoden Man Booker -palkinnon lyhytlistalla. Ihastuin Thieniin jo vuosia sitten luettuani esikoisteoksen Certainty (2006, suom. Varmuus, 2007 WSOY). Tämä Thienin toinen romaani Dogs at the Perimeter on odottanut hyllyssäni jo pitkään ja uusimman romaanin aiheuttamassa Thien-huumassa päätin viimein tarttua siihen.

Thien ei selvästikään karta vaikeita aiheita, sillä Dogs at the Perimeter ottaa käsittelyyn jälleen yhden hirmuvallan terrorin: punakhmerien toteuttaman kansanmurhan 70-luvun Kambodžassa. Kirja sijoittuu talviseen Montrealiin ja trooppiseen Kambodžaan ja kertoo ihmisistä, joiden elämä menee pirstaleiksi hirvittävän sodan seurauksena. Hiljaisella voimalla suuria tunteita liikuttava romaani kysyy, voiko kukaan todella selviytyä sodan traumoista.

Janien eli Mein elämä muuttuu hänen ollessaan 10-vuotias, kun kommunistit marssivat hänen kotikaupunkiinsa Phnom Penhiin ja pakottavat kaikki lähtemään kodeistaan. Isä viedään väkivalloin pois ja perhe ei kuule hänestä enää. Mei, hänen äitinsä ja pikkuveli Sopham pakotetaan kulkemaan päiväkausia kunnes heidät määrätään aloittamaan uusi elämä tyhjästä syrjäisellä pellolla paljaan taivaan ja jatkuvan tarkkailun alla. Äidin terveys alkaa pian heiketä surusta, nälästä ja leirin karuista oloista. Joka yö joku katoaa leiristä eikä koskaan palaa. Mein pikkuveli lähetetään koulutettavaksi punakhmerien kuulustelijaksi. Myös Mei joutuu työleirille ja joutuu jättämään yhä heikommaksi käyvän äitinsä. Lopulta Meille ja Sophamille tarjoutuu mahdollisuus paeta, mutta pakomatkan viimeiset metrit tulevat aina palaamaan Meille painajaisina.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Janie toimii neurologian tutkijana Montrealissa, Kanadassa, jonne onnistui pakenemaan ainoana perheensä selviytyjänä. Hänellä on mies ja poika, mutta sodan traumat ovat palanneet piinaamaan Janien mieltä niin että hän on kykenemätön huolehtimaan pojastaan. Tilanne eskaloituu kun Janien kollega Hiroji Matsui katoaa. Janie aavistaa Hirojin lähteneen jälleen etsimään veljeään James Matsuita, joka katosi Kambodžassa 70-luvulla työskennellessään Punaisen Ristin avustustyöntekijänä. Kambodžan vuoksi kadotetut perheenjäsenet ovat yhdistäneet Janiea ja Hirojia. Hirojin katoaminen saa Janien kohtaamaan kipeät muistot ja häpeän siitä, että vain hän sai perheestään mahdollisuuden jatkaa elämää.

Vaikka kirja on täynnä hirveyksiä, Thien kirjoittaa niin kauniisti ja lempeästi, ettei lukukokemus käy liian ahdistavaksi. Thien ottaa romaanihenkilönsä empatiaa huokuvaan syleilyyn ja lukija haukkoo henkeään seuratessaan Janien, Hirojin ja Jamesin koettelemuksia toivoen heille kaikkea hyvää. Välillä tosin proosa menee liiankin elegantiksi ja runollisesta kerronnasta on vaikea saada kiinni. Kerronta on välillä unenomaista, jopa hallusinoivaa, mutta toisaalta sellaiselta todellisuus punakhmerien hallinnon, Angkarin, alaisuudessa varmasti tuntui – epätodelliselta. Angkarin kynsiin joutuivat koulutetut, keskiluokkaiset ja kaupunkilaiset, jotka yritettiin pyyhkiä puhtaaksi vanhasta identiteetistään.

Näin Wikipedia kertoo Kambodžan vuodesta nolla: Kaiken yksilöllisyyden ja vapauden tukahduttanut Angkar-järjestelmä valvoi kambodžalaisia, joiden tuli tehdä samaa työtä, syödä samaa ruokaa ja käyttää samoja vaatteita. Kambodža palasi vuoteen nolla: perinteet, uskonto, teatteri, musiikki, sanomalehdet ja niin edelleen lakkautettiin ja kirjastot, sairaalat, koulut ja muut julkiset rakennukset hylättiin. … Arviot Pol Potin ajan uhriluvuista vaihtelevat 1,2–3 miljoonan välillä. Suurin osa uhreista kuoli nälkään, sairauksiin tai pakkotyöhön. Teloituksissa kuoli kuitenkin ainakin satoja tuhansia, ehkä jopa miljoona henkeä. Joka tapauksessa Kambodžan kansanmurha oli yksi vuosisadan pahimmista inhimillisistä katastrofeista: erään arvion mukaan surmansa sai yli viidesosa maan väestöstä.

Koska aikoinaan ostin tämän hienon kirjan takakannen perusteella, sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kirjan kohtaan 14 – Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Tämän vuoden Baileys-palkinnon voitti muuten Naomi Alderman dystopiallaan The Power. Sekin täytynee lisätä loputtomalle lukulistalle..

#hyllynlämmittäjä

Madeleine Thien: Dogs at the Perimeter
Granta 2011
Omasta hyllystä

#hyllynlämmittäjä Dogs at the Perimeter englanninkielinen Kambodža Madeleine Thien