Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa on kirjailijan klassikkoteoksia vuodelta 1985, ja ilmestyi viime vuonna Tammen Keltaisessa kirjastossa Raisa Porrasmaan suomennoksena. Teos on jo toinen Porrasmaan suoraan japanista ilman välikieliä suomentama Murakamin teos ja työn jälkeä ei voi kuin ihailla. Murakamin surrealistinen tarina ei varmasti ole ollut kovin helppo pala purtavaksi. Lukijalle tiiliskivi (546 sivua) on yllättävän nopeaan tahtiin ahmittavaa, mutta lukukokemuksesta kertominen onkin sitten vähän haastavampaa – sen verran erikoinen retki se oli.

Kirjassa vuorottelee kaksi maailmaa, Kovaksikeitetty ihmemaa sekä Maailmanloppu. Aluksi tuntuu siltä, että lukisi sekaisin kahta täysin eri tarinaa. Asiasta mainittuani mieheni ehdottikin, että ottaisin hyllystä randomina kaksi erityylistä kirjaa ja lukisin niitä vuorotellen luku kerrallaan saavuttaakseni samanlaisen vaikutelman. Mutta sitten molempiin maailmoihin alkoi ilmestyä samankaltaisuuksia, ikään kuin siltoja maailmoiden välille. Ja lopulta molemmat maailmat olivat niin tiiviisti kietoutuneita yhteen, että ne olivat kuin saman käärmeen toisiinsa kietoutuneet päät.

Kovaksikeitetyssä ihmemaassa tyyli on kuin kovaksikeitetyssä dekkarissa, mukana ripaus lakonista huumoria, japanilaista kauhua, ylikorostunutta seksuaalisuutta ja aimo annos amerikkalaista populaarikulttuuria. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää ja mitä tahansa voi tapahtua. Tarinan nimetön kertoja on 35-vuotias mies, joka joutuu tahtomattaan keskelle kummallista ajojahtia. Ihmemaassa kaksi vastakkaista organisaatiota, Laskijoiden Systeemi ja Merkitsijöiden Tehdas taistelevat tiedonhallinnan herruudesta. Toinen pyrkii suojelemaan tietoa, toinen paljastamaan sitä. Mutta kumpi oikeastaan on hyvä ja kumpi paha vai onko kyseessä yksi ja sama organisaatio? Systeemistä lähtenyt erikoinen professori sotkee kertojan omiin tutkimuksiinsa, joilla on kohtalokkaita seurauksia. Professorin työhuone, joka on täynnä eläinten kalloja,  sijaitsee maan uumenissa vaikeapääsyisessä luolassa, jonka ympäristö kuhisee pelottavia sysiäisiä. Sitten professori katoaa. Professorin 17-vuotias lapsenlapsi, pelkästään vaaleanpunaisiin pukeutuva tukeva nainen, toimii oppaana vaaroja kuhisevalla etsintämatkalla.

Sytytin valon rannekelloon ja katsoin sitä: kahdeksantoista yli seitsemän. Aika jolloin kaikki televisiokanavat näyttivät aamuohjelmia. Ihmiset maan päällä söivät aamiaista samalla kun sulloivat vielä puolinukuksissa unisiin mieliinsä tietoja sääennustuksesta, päänsärkylääkemainoksista ja japanilaisten autojen jatkuvista vientiongelmista Yhdysvalloissa. Kukaan ei tiennyt minun harhailleen koko yön maan uumenten labyrintissä, eikä sitä miten olin uinut jäisessä vedessä, miten juotikkaat olivat imeneet vertani runsain mitoin, tai miten kärsin kipeästä haavasta vatsassani. Eikä kukaan myöskään tiennyt, että minun todellinen maailmani oli loppumassa seuraavien kahdenkymmenenkahdeksan tunnin ja neljänkymmenenkahden minuutin kuluttua, sillä eihän sellaista kerrottu television uutisohjelmissa.

Maailmanloppu taas on unenomainen fantasiamaailma, muureilla ympäröity kaupunki, jossa kenelläkään ei ole varjoa ja alakuloiset yksisarviset kuljeskelevat kaupungin tyhjillä kaduilla. Jokaisella kaupungin asukkaalla tuntuu olevan oma tehtävänsä, jota suoritetaan vain suorittamisen vuoksi, ilman erityistä päämäärää. Päähenkilön tehtävänä on lukea kirjastossa vanhoja unia yksisarvisten pääkalloista apunaan kiehtova kirjaston tyttö. Kaupungissa kaikki on luonnottoman täydellistä ja päähenkilö lipuu vähitellen kohti loputonta elämää ilman sielua. Kenen unia hän oikein lukee ja onko kaupungista pakotietä? Maailmanlopun kerronta on surumielisen kaunista ja haikeutta huokuvaa. Millaista on elämä ilman muistoja, identiteettiä ja sielua?

“Sanoit ettei tässä kaupungissa ole taistelua eikä vihaa eikä intohimoakaan. Se on sellaisenaan upeaa, minäkin antaisin aplodit sille, jos olisin paremmissa voimissa. Mutta jos ei ole taistelua eikä vihaa eikä halua, niin silloin ei myöskään ole niiden vastakohtia: iloa, onnellisuutta, rakkautta. Ilo syntyy, koska on toivottomuutta, pettymystä ja surua. Ei ole olemassa onnen täyttymystä ilman toivottomuutta. Minä kutsun sitä luonnollisuudeksi. Ja sitten on tietysti rakkaus, ja se koskee myös sitä sinun kirjaston tyttöäsi. Saatat tosiaan rakastaa häntä, mutta se tunne ei johda mihinkään, koska hänellä ei ole sielua. Ihminen vailla sielua on kuin vain kävelevä kangastus. Mitä merkitystä sellaisen omakseen saamisella on? Tavoitteletko sellaista ikuista elämää? Haluatko itsekin sellaiseksi kangastukseksi? Jos minä kuolen täällä, sinä päädyt niiden kumppaniksi etkä enää koskaan pääse pois tästä kaupungista.”

Niin kuin yksi kirjan henkilöistä sanoo: “luonnonvastaisessa paikassa ei voi kuin sopeutua luonnottomuuteen”. Samalla tavalla lukija tottuu vähitellen Murakamin ihmeelliseen fantasiamaailmaan ja siihen, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Aina en pysynyt täysin perässä Murakamin ajatuksenjuoksussa, mutta se ei haitannut merkitsevästi lukukokemusta. Vetävän tarinan ja vaihtelevien tunnelmien väliin on nivottu kiinnostavaa pohdintaa tietoisuudesta, minuudesta ja identiteetistä. Kirja on täynnä vertauskuvia, joita voi halutessaan tulkita syvemmin tai antaa vain tarinan soljua eteenpäin. Jokainen lukija poimii tästä kirjasta varmasti eri asioita. Suomalaisena lukijana tietenkin ilahdutti Murakamin jo lähes tavaramerkiksi nousseet viittaukset Suomeen, jota kuvataan mm. leppoisana maana. Erityisesti huvitti kohta, jossa henkilöiden kulkiessa väsyneinä pimeässä toisen askeleet alkavat kuulostaa “suomen kieliseltä” puheelta: Efgvén – ghthŏuv – bge – shpèvg – ègvele – wgevl. Se oli aivan kuin suomen kieltä, mutta valitettavasti en tiennyt mitään suomen kielestä.  Sanojen herättämän vaikutelman perusteella merkitys tuntui olevan “Maamies kohtasi tiellä vanhan paholaisen”, mutta moiselle ei ollut minkäänlaista perustaa.

Viittauksia amerikkalaiseen populaarikulttuuriin kirjassa on niin paljon, että välillä oli vaikea muistaa, että ollaan Japanissa. Kirjaa voi myös lukea 80-luvun nostalgiatrippinä: taksissa kuunnellaan kasetilta Policea ja Bob Marleya, ja Duran Durania pilkataan useampaan otteeseen. Jos pidät Murakamin kyvystä luoda mielikuvituksellisia maailmoja, Maailmanloppu ja ihmemaa on ehdottomasti sinua varten. Jos taas pidät Murakamin realistisemmasta kerronnasta, kirjailijan uusin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet voi olla sopivampaa luettavaa. Jos et ole vielä tutustunut Murakamiin ollenkaan, Maailmanloppu ja ihmemaa ei välttämättä ole paras kirja aloittaa tutustumista, jos et halua heti “äyskäröidä sieluasi” tai tyhjentää tietoisuuttasi “shufflingilla” 😉

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaaHaruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa
Sekai no owari to hadoboirudo wandarando (1985), suom. Raisa Porrasmaa.
Tammi 2015.

Maailmanlopun ja ihmemaan surrealistisissa maisemissa ovat lisäkseni astelleet mm.:
Ullan Luetut kirjat
Levoton lukija
Kirjapolkuni
Kannesta kanteen, sivuista sivuille
Kulttuuri kukoistaa
Lumiomena
Kirjakirppu
Kirjanurkkaus

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.