If you met anyone as whiny, as disobliging and egocentric as the average narrator of a novel in real life you’d find them unbearable. You’d give them about five minutes before you excused yourself to get another drink, or moved to a different carriage, or asked to be transferred to an alternative department so you didn’t have to work with them any more.
I’m not like that.
I love life. I love being alive.
Sometimes I don’t. That’s not unusual. You don’t always love being alive. Nobody does.
I’m an actor.
That’s just something I wanted to get out of the way at the beginning.
It is also why I will speak to you in the present tense. The silliest tense. And also the closest we come to talking directly to God.
I will have little choice over what I choose to include or omit.
I will be completely known.

– Luke Kennard: Black Bag

Tämän vuoden Booker-palkinnon ehdokkaista olin ehtinyt lukea jo kaksi vanhaa suosikkiani, Douglas Stuartia ja Elizabeth Stroutia, joten seuraavaksi aloin silmäillä listan vähän erikoisempia tapauksia. Luke Kennardin Black Bag kiinnitti huomioni välittömästi. Romaanin päähenkilö on näyttelijä, joka palkataan osallistumaan psykologiseen kokeeseen. Hänen tehtävänsä on pukeutua suureen mustaan säkkiin ja istua yliopiston luennoilla sanomatta tai tekemättä mitään. Jo siinä olisi ollut minulle riittävästi houkutusta, mutta sitten selvisi, ettei Kennard ollut edes keksinyt koko asetelmaa. Vastaavanlainen koe on todella tehty.

Olen itse opiskellut sosiaalipsykologiaa, joten tässä vaiheessa kiinnostukseni oli viimeistään herätetty. Kennard kertoo saaneensa romaanin idean törmättyään Charles Goetzingerin Oregon State Universityssä vuonna 1967 tekemään kokeeseen. Luentosalissa istui viikkojen ajan opiskelija, jonka päällä oli päästä jalkoihin ulottuva musta säkki. Hän ei puhunut eikä reagoinut muihin. Aluksi opiskelijat suhtautuivat outoon ilmestykseen torjuvasti, mutta ajan kuluessa suhtautuminen muuttui myönteisemmäksi. Tapaus on yhdistetty sosiaalipsykologiasta tuttuun mere exposure -ilmiöön: jo pelkkä toistuva altistuminen jollekin voi saada meidät suhtautumaan siihen myönteisemmin.

Kennardia jäi kuitenkin kiinnostamaan aivan toinen kysymys. Kokeessa tarkkailtiin sitä, miten muut ihmiset reagoivat mustaan säkkiin, mutta mitä mahtoi tapahtua säkin sisällä olevalle ihmiselle? Todellisesta säkkimiehestä ei juuri tietoja jäänyt, joten Kennard keksi hänelle oman tarinan. Romaanin minäkertoja on 37-vuotias näyttelijä, jonka ura ei ole varsinaisesti lähtenyt lentoon. Töitä ja rahaa on niukasti, vaikka hän itse suhtautuu teatteriin lähes uskonnollisella vakavuudella. Psykologi Dr Blendin tarjoama epätavallinen keikka tulee siis tarpeeseen. Tehtävä on ainakin yksinkertainen: vedä musta säkki päällesi, mene luennolle, istu hiljaa ja ole reagoimatta mihinkään.

Kertoja huomaa pian viihtyvänsä säkin sisällä yllättävän hyvin. Siellä kukaan ei tiedä, kuka hän on, miltä hän näyttää tai mitä häneltä pitäisi odottaa. Näyttelijälle, jonka ammatissa koko olemassaolo perustuu näkyväksi tulemiseen ja muiden arvioitavana olemiseen, täydellinen anonymiteetti alkaa tuntua suorastaan vapauttavalta.

Tässä kohtaa Black Bag alkaa muuttua hauskasta lähtöideasta joksikin paljon kiinnostavammaksi. Kertoja ei oikeastaan tunnu tietävän, kuka hän on säkin ulkopuolellakaan. Näyttelijänura junnaa paikallaan, rahaa ei ole ja aikuisen elämän pitäisi ilmeisesti olla jo jossain paljon järjestäytyneemmässä vaiheessa. Mustan säkin sisällä mitään ei tarvitse esittää. Asetelmassa on tietenkin jotain hyvin huvittavaa. Mies löytää vihdoin paikan, jossa hänen on hyvä olla, ja se paikka sattuu olemaan suuri musta säkki. Kennardin huumori on kuivaa ja absurdia, eikä hän yritä alleviivata tilanteiden koomisuutta. Mitä kummallisemmaksi kertojan suhde säkkiin muuttuu, sitä luontevammin hän itse siihen suhtautuu.

Kaikkein eniten nautin luennoilla tapahtuvista sivupoluista kertojan mielikuvitukseen. Kun istuminen säkissä käy pitkäveteiseksi, hän alkaa kuvitella itselleen kokonaan toista elämää Ruotsissa. Siellä hän työskentelee sahalla ja elää Birgitta-nimisen naisen kanssa. Pienestä päiväunesta kasvaa vähitellen hämmästyttävän yksityiskohtainen rinnakkaistodellisuus, johon ilmestyy yhteinen menneisyys, arkisia tapahtumia ja kokonainen ihmissuhde.

Birgitta-kohtaukset olivat minusta romaanin hauskimpia ja samalla jotenkin hellyttävimpiä. Kertoja saattaa istua edelleen säkissä kuuntelemassa luentoa, mutta hänen päässään eletään jo aivan toista elämää ruotsalaisessa maalaismaisemassa. Fantasia alkaa tuntua melkein todellisemmalta kuin kertojan varsinainen elämä.

Sen sijaan kertojan ja yliopistolla työskentelevän Justinen välille syntyvä kuvio oli minusta romaanin heikompia osuuksia. Justine kiinnostuu Black Bagista tietämättä käytännössä mitään säkin sisällä olevasta miehestä, ja heidän välilleen kehittyy omituinen seksuaalinen suhde kertojan pysytellessä edelleen säkissään. Tässä vaiheessa ehdin jo pelätä, että näin herkullisesta lähtöasetelmasta alkanut romaani kääntyy kokonaan kummalliseksi seksisuhdetarinaksi. Onneksi ei käänny. Justine-kuviossakin on toki yhteys romaanin keskeiseen kysymykseen siitä, mitä me oikeastaan toisessa ihmisessä näemme. Justine voi projisoida Black Bagiin melkein mitä tahansa, koska mies ei anna hänelle itsestään juuri mitään. Silti tämä jäi minulle enemmän kiinnostavan idean vähän tarpeettoman pitkäksi kehittelyksi kuin romaanin parhaaksi anniksi.

Paljon kiinnostavampaa on se, mitä muut ihmiset alkavat tehdä Black Bagille ja Black Bagista. Kertojan lapsuudenystävä Claudio on menestynyt verkkopersoona, joka näkee säkissä nopeasti kaupallisia mahdollisuuksia. Siinä missä kertoja uskoo lähes epätoivoisesti teatteriin korkeimpana taidemuotona mutta ei onnistu elättämään sillä itseään, Claudio on oppinut tekemään omasta näkyvyydestään tuottoisaa liiketoimintaa. Ystävykset ovat tässä suhteessa lähes toistensa vastakohtia. Ja juuri heidän kauttaan Black Bag laajenee osuvaksi satiiriksi ajasta, jossa pitäisi olla jatkuvasti näkyvillä, kiinnostava ja tunnistettava. Pitäisi rakentaa uraa, verkostoitua, tuottaa sisältöä ja tehdä itsestään brändi. Kennardin päähenkilö tekee täsmälleen päinvastoin: hän katoaa kokonaan näkyvistä. Ja juuri silloin ihmiset alkavat kiinnostua hänestä.

Säkkihahmon ympärille alkaa tietenkin kasvaa myös kaupallisia hankkeita, verkkokulttuuria, kryptovaluuttoja ja lopulta lähes kulttimaisia piirteitä. Tässä Kennard ehkä yrittää mahduttaa romaaniin hieman liikaakin. Alun yksinkertainen asetelma toimii niin hienosti, ettei tarina oikeastaan tarvitsisi kaikkia myöhempiä kierroksiaan. Toisaalta kehityksessä on oma huvittava logiikkansa. Kertoja alkaa itsekin suhtautua Black Bagiin yhä mahtipontisemmin, vaikka koko hahmon alkuperäinen idea oli persoonan täydellinen häivyttäminen. Anonyymiydestä syntyy uusi identiteetti ja identiteetistä ego. Lopulta mies, jonka pitäisi olla kirjaimellisesti kuka tahansa, alkaa kuvitella olevansa ainutlaatuinen.

Kuuntelin romaanin äänikirjana, jonka Kennard lukee itse, ja formaatti sopi kirjaan erinomaisesti. Kennard on myös runoilija, mikä kuuluu tekstin rytmissä ja tavassa tehdä yllättäviä havaintoja ja mielleyhtymiä. Hänen oma lakoninen lukutyylinsä istuu erityisen hyvin kertojan ääneen ja kirjan kuivaan huumoriin.

Black Bag osoittautui juuri sellaiseksi löydöksi, jota Booker-listan vähän oudommasta päästä lähdin etsimään. Kaikki sen sivupolut eivät innostaneet minua yhtä paljon, mutta parhaimmillaan romaani on todella kekseliäs, hauska ja omituinen. Yksinkertaisesta sosiaalipsykologisesta kokeesta kasvaa tarina näkyvyydestä ja anonymiteetistä, identiteetistä, taiteesta ja siitä, kuinka paljon ihmiset projisoivat toisiinsa sellaista, mitä siellä ei välttämättä olekaan.

Luke Kennard: 
Black Bag
John Murray 2026
Äänikirjan lukija: Luke Kennard

Sinua voisi myös kiinnostaa

Shida Bazyar: The Nights Are Quiet in Tehran

Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista

Douglas Stuart: John of John

Elizabeth Strout: The Things We Never Say

David Szalay: Flesh

Nathan Hill: Wellness

Edward St. Aubyn: Sokkotesti

Seuraa Kirjaluotsia

#booker2026 äänikirja anonymiteetti Black Bag englanninkielinen identiteetti Luke Kennard sosiaalipsykologia