The painting is the feeling of youth. Of fleeting moments, of afternoon sun warming your bones, of luck caught in the palm of your hand. It is a painting of innocence. Of a future filled with promises. Of someone trying to grasp them.
’But how do I express that in words?’
’Perhaps you can’t,’ says Ettie. ’There’s a reason Tata painted it in the first place. Perhaps it’s a feeling beyond words.’
’But I need to put it into words,’ he says, desperation rising in his chest. This has been his fear all along: how to transform a painting into writing? It is the paradox that has tormented his days and nights.
’If you try to put a painting into words you’ll have to lose something of it,’ says Ettie simply. ’You have to accept what you’ll lose.’
Joseph nods. There is a lesson there: in accepting what you must lose. He can never know what Tata saw when he looked at him, sweating in an oversized smock, perched on a three-legged stool. But what he can see is how Tata interpreted that moment. What he chose to distill: the heat, the light, the ambrosial vitality of youth.
And then Ettie says something which unlocks a door for him.
’You are not holding fruit,’ she says. ’You are holding colour.’
It is as if she has translated the painting. He sees it now: the young man holding a bright ball of color.
The Young Man with Orange.

– Lucy Steeds: The Artist

Lucy Steedsin esikoisromaani The Artist oli mukana tämän vuoden Women’s Prize for Fictionin pitkällä listalla – ja siitä syystä päädyin sen pariin. Ajattelin, että kyseessä olisi teos, josta voisin pitää: taidetta, historiaa, mysteeriä, feminismiä ja Provencen tunnelmaa. Alku vaikuttikin lupaavalta, ja äänikirjan ensimmäiset tunnit herättivät uteliaisuuden. Mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä useammin huomasin kelanneeni takaisin: ei siksi, että olisin halunnut palata nauttimaan erityisen hienosta kohdasta, vaan koska olin torkahtanut kuuntelun aikana.

Romaani sijoittuu vuoteen 1920, syrjäiseen kylään Ranskan Provencessa, missä nuori toimittaja Joseph saapuu tapaamaan legendaarista taiteilijaa Edouard Tartuffea, “Valon mestaria”. Tartuffe eli tuttavallisemmin Tata on sulkeutunut vanha mies, jonka maailma pyörii vain maalaamisen ympärillä – eikä hän muista kutsuneensa Josephia paikalle. On Tartuffen sisarentyttären, hiljaisen mutta päättäväisen Ettien ansiota, että Joseph jää. Pian Josephista tulee malli Tartuffen uuteen maalaukseen Young Man with Orange, ja näin alkaa kolmen ihmisen välinen jännitteinen yhteiselo.

Tartuffen hahmo on ärsyttävä ja kiehtova yhtä aikaa – hän on egonsa nielemä mies, joka käyttäytyy usein kuin uhmakas lapsi: kourii hunajaa purkista käsin ja raivoaa, jos joku hengittää väärin. Hänen neroutensa oikeuttaa kaiken, ja Ettie on tottunut pyyhkimään jäljet. Mutta samalla käy yhä selvemmäksi, miten pelon ja yksinäisyyden sävyttämä hänen maailmansa on. Ettie sen sijaan jää pitkään taka-alalle, kunnes alkaa hiljalleen nousta näkyväksi – ei huutamalla tai haastamalla, vaan vaivihkaa, omalla rytmillään. Hänen hiljainen olemuksensa kätkee sisälleen vahvuutta ja pettymysten muovaamaa viisautta. Hän on joutunut elämään miehen varjossa, jonka nerous oikeuttaa kaikenlaisen käytöksen, mutta samalla hän on salaa rakentanut omaa polkuaan, omaa näkymätöntä ateljeetaan. Tarinan feministiset sävyt ovat selkeitä, mutta ehkä hieman alleviivattuja – olisin toivonut enemmän kerroksia ja vähemmän itsestäänselvyyksiä. Silti Ettien kehitys on nautinnollista seurattavaa, ja hänen matkaansa tekee mieli kannustaa.

Romantiikka Josephin ja Ettien välillä sen sijaan ei vakuuttanut. Se tuntui sekä ennalta-arvattavalta että hämmentävän kömpelöltä. Kauniin kuvailun rinnalla esiintyvä sentimentaalinen dialogi särähti korvaan – kuin toinen kirjailija olisi ottanut kynän käteensä juuri silloin, kun katseiden olisi pitänyt kohdata ja kipinöidä. Dialogi notkahtaa juuri niissä kohdissa, joissa tunteiden pitäisi syventyä, ja kieli muuttuu yllättäen kliseiseksi. Kun muualla Steeds maalaa yksityiskohtia hienovaraisesti – kerros kerrokselta, kuin öljyvärimaalauksen taustaa – muuttuu teksti romanssikohtauksissa pastelliseksi sokerikuorrutukseksi, joka ei tahdo pysyä kasassa.

Sen sijaan talon painostavaa tunnelmaa Steeds kuvaa hyvin. Erikoisia ovat esimerkiksi ruokailutilanteet, joissa Tata saattaa yhtäkkiä päättää haluta maalata (yleensä Ettien) lautasella olevan puoliksi syödyn aterian ja vaatii, että lautanen ruokineen viedään heti hänen ateljeeseensa. Kirjan puolenvälin tienoilla talon ilmapiiriä ravistelee värikäs joukko boheemeja amerikkalaistaiteilijoita ja mesenaatteja – mukana myös Peggy Guggenheim, jonka tulo tuo tarinaan yllättävää kepeyttä ja eloa. Juuri kun kolmen päähenkilön välinen jännite alkaa käydä kuluneeksi, tämä episodi ravistelee asetelmia sopivasti ja tuo kirjaan hengähdystauon. Harmi vain, ettei samanlaista energiaa riitä loppuun asti.

The Artist haluaa olla monia asioita: tarina sodan jälkeisestä traumasta, kertomus taiteen voimasta, tutkielma naisena olemisen rajoitteista taiteen kontekstissa. Se myös osittain onnistuu näissä – välillä se tuntuu hengittävän vanhojen kiviseinien lämmössä, Provencen auringon valossa ja öljymaalin ja homeisten hedelmäasetelmien hajussa. Mutta toisinaan se kompastuu omaan vakavuuteensa ja liialliseen selittämiseen. Alku on lupaava, keskikohta vielä hengittää, mutta loppupuoli tuntuu junnaavan paikoillaan. Juonenkäänteet, jotka rakennetaan paljastuksiksi, ovat selviä jo kauan ennen niiden esittämistä, ja erityisesti Ettien valintojen selittely alkaa lopulta toistaa itseään. Eräs uusi hahmo ilmaantuu mukaan, mutta hänen tarinansa tuntuu irralliselta eikä nivoudu kunnolla kokonaisuuteen.

Odotin kirjalta enemmän. Ehkä siksi, että rakastan taideaiheisia romaaneja, joissa siveltimenvedot muuttuvat sanoiksi. Ehkä siksi, että Ettien kaltaiset hiljaiset sankarit ansaitsevat tulla kuulluiksi. Ehkä siksi, että Women’s Prize -ehdokkuus loi tietyn ennakko-odotuksen. The Artist ei ollut huono kirja – siinä oli kauniita kohtia ja kiinnostavia teemoja. Mutta kokonaisuus ei kantanut. Tarinan laahaavan hidas tempo, ennalta-arvattavat juonenkäänteet ja kömpelö romantiikka heikensivät lukukokemusta. Tartuffen kiukuttelut ja Ettien hiljainen protesti jäävät kuitenkin mieleen, vaikka kerronnan imu loppua kohden hiipuikin. Romaani ei ollut enää Women’s Prizen lyhytlistalla mukana, joten ehkäpä tuomaristo päätyi samaan lopputulemaan: lupaava, mutta ei aivan kantanut loppuun saakka.

Lucy Steeds:
The Artist
John Murray 2025
Äänikirjan lukija: Tanya Reynolds

Sinua voisi myös kiinnostaa

Roisín O’Donnell: Nesting

Marina Kemp: The Unwilding

Andrew Miller: The Land in Winter

Elizabeth O’Connor: Whale Fall

Viktoria Lloyd-Barlow: All The Little Bird-Hearts

Emma Donoghue: The Wonder

Audrey Magee: The Colony

Claire Fuller: Bitter Orange

Claudie Gallay: Tyrskyt

Seuraa Kirjaluotsia

#taiteilijaromaani äänikirja englanninkielinen esikoisromaani feminismi Lucy Steeds naisen asema Provence taide The Artist Women's Prize for Fiction 2025