Ruinous though the situation is, catastrophic even, it is also quite fitting that it’s ended the way it has, because it has always been about the house. Our marriage, our family, our life they only seemed to make proper sense at home. Take us out of it – even on one of the smart holidays we used to treat ourselves to when the kids were very young and we very sleep-deprived – and the glue would ooze away. The house sheltered us and protected us, but it also defined us. It kept us current long after our expiry date.

Plus, let’s be frank, this is London, and in recent years the house had earned more in capital growth that either Bram or I made from our salaries. It was the family’s primary breadwinner, our benign master. Friends and neighbours felt the same, as if our human power had been taken from us and invested in bricks and mortar. Spare cash was sunk not in pension funds or private education or marriage-salvaging weekends in Paris, but in the house. You know you’ll get it back, we told each other. It’s a no-brainer.

That reminds me of something I’d forgotten till now. That day, that terrible day when I came home and discovered the Vaughans in my house, Merle asked them outright what I hadn’t yet thought to ask: How much did you pay for that?

And even though my marriage, my family, my life had been annihilated, I still paused my sobbing to listen to the answer:

‘Two million,’ Lucy Vaughan said, in a broken whisper.

And I thought, It was with more.

We were worth more.

Olen yhä vakuuttuneempi: Louise Candlish on brittivastine australialaiselle Liane Moriartylle! Vertasin näitä kahta perhekeskeisen psykologisen jännityksen mestaria luettuani Candlishin romaanin The Swimming Pool. Moriarty tuli mieleen myös lukiessani tätä Candlishin uusinta romaania Our House, jossa perheen asumisjärjestelyt menevät kertaheitolla uusiksi. Asuntokauppapetos ei lähtökohtaisesti kuulosta kovin jännittävältä aiheelta, mutta kun liemeen heittää syrjähyppyjä, rattijuoppoutta, kuolonkolarin ja murhan, alkaa sopassa olla jo riittävästi sattumia. Kyseessä on nelikymppisten perheellisten arkea vähän paremman väen asuinalueella, jossa kulissien ylläpito on niin tärkeää, että se käy jo työstä. Yhden perheen kulissien takana rakennustelineet horjuvat oikein urakalla.

Kun Fiona Lawson palaa kotiin parin päivän reissulta, hän järkyttyy huomatessaan vieraan pariskunnan muuttaneen sillä välin heidän kotiinsa. Fiona seisoo tyrmistyneenä kaikesta tutusta tyhjennetyn kodin keittiössä naisen kanssa, joka väittää juuri ostaneensa talon. Pian selviää, että Fionan mies Bram on myynyt yhteisen kodin hänen tietämättään ja käyttänyt vielä rikoskumppania esiintymään vaimonaan ja väärentämään allekirjoituksen. Nyt petollinen aviomies on kadonnut ja jättänyt Fionan yksin selvittämään sekavaa vyyhtiä. Hätäännystä lisää entisestään epätietoisuus perheen kahden lapsen olinpaikasta. Mikä on ajanut Bramin niin epätoivoiseen tilanteeseen, että hän on päätynyt riistämään lapsiltaan kodin?

Fiona ja Bram eivät ole ottaneet virallista avioeroa, mutta avioliitto on ollut kriisissä jo pidempään. Viimeinen tikki Fionalle oli, kun hän löysi Bramin itse teossa toisen naisen kanssa ja vielä oman kotipihan leikkimökistä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Bram jäi kiinni syrjähypystä. Avioparin välejä ovat hiertäneet myös Bramin viehtymys alkoholiin ja toistuvat ylinopeussakot. Kaikesta tästä huolimatta Fiona on sitä mieltä, että Bram on poikkeuksellisen hyvä isä heidän pojilleen. On selvää ettei yhteiselämästä tule enää mitään, mutta poikien vuoksi Fiona ehdottaa vähän erikoisempaa asumisjärjestelyä. Kyseessä on ns. bird nest parenting, jossa erotilanteessa lapset jatkavat asumista perheen yhteisessä kodissa ja vanhemmat asuvat siellä vuorotellen heidän kanssaan. En tiedä onko tällaista järjestelyä ollenkaan käytössä Suomessa, en ainakaan tähän hätään löytänyt mitään suomenkielistä vastinetta termille. Ideana siis, ettei lasten tarvitsisi seilata kahden kodin väliä, vaan kotitilanne pysyisi mahdollisimman muuttumattomana. Ajatuksena ihan hieno, mutta ainkin tämä kirja osoittaa, ettei välttämättä käytännössä ihan paras ratkaisu. Fiona ja Bram päättävät kaiken lisäksi säästää hankkimalla vain yhden uuden asunnon, jossa he vuorotellen majailevat silloin, kun ei ole heidän vuoronsa olla poikien kanssa. He sopivat myös yhdestä säännöstä: mahdollisia uusia kumppaneita ei saa tuoda poikien kotiin.

Perhetragedia avautuu pääosin kahden lähteen kautta. Fionan versio tapahtumista välitetään taltiona podcastista nimeltä The Victim, jossa rikoksen uhri kertoo oman tarinansa. Fionan motiivi olla mukana ohjelmassa tarkentuu kirjan edetessä. Bramin tilitys asuntopetokseen johtaneista mutkikkaista vaiheista saadaan tunnustuskirjeen muodossa. Heti alussa tehdään selväksi, että kyseessä on itsemurhakirje, jossa epätoivoinen mies tekee itselleen viimeistä synninpäästöä töpättyään yhä uudelleen ja uudelleen. Valheiden ja virheaskelten määrä kasvaa niin mittavaksi, ettei sotkusta näytä olevan ulospääsyä. On paikoin turhauttavaa seurata, miten Bram vajoaa syvemmälle valheidensa verkkoon ja joutuu samalla huijareiden kiristämäksi. Viattomaksi ei jää Fionakaan, kun kammottava kuvio vihdoin alkaa valjeta hänelle.

Kuuntelin romaanin äänikirjaversiona, jossa Fionan ja Bramin versioita tapahtumista tulkitsevat vivahteikkaasti Deni Francis ja Paul Panting. Molempien brittiaksenttia oli ihana kuunnella, mutta tykästyin erityisesti Fionan osuuksia lukevan Francisin kuiskauksen herkkään ja pidätettyjen tunteiden sävyttämään ääneen. Hän todella tulkitsi tekstiä kuin ääninäyttelijä. Tämä romaani sopiikin hyvin äänikirjaksi, onhan Fionan tarina suurimmalta osin taltiota podcastista. Tosin podcastin kommenttiosiot hashtageineen ja käyttäjänimineen  kuulostivat hassuilta luettuna. Suurin osa romaanista on minäkerrontaa, joko Fionan podcastia tai Bramin tunnustuskirjettä, mutta välissä on katkelmia, joissa Fionaa ja Bramia kuvataan kolmannessa persoonassa. Äänikirjassa tuntui hassulta, että sama ääni puhui itsestään sekä minä- että hän-muodossa. Olen tänä vuonna kuunnellut äänikirjoja enemmän kuin koskaan eikä ole ensimmäinen kerta kun tällainen yksityiskohta on häirinnyt. Nämä persoonamuotojen vaihtelut eivät yleensä häiritse niin paljon, jos äänikirjalla on vain yksi lukija. Näissä useamman lukijan kirjoissa, joissa lukija tulkitsee juuri tiettyä henkilöä, äkkinäinen näkökulman vaihto särähtää korvaan enemmän.

Äänikirjoja kuuntelevat tietävät sen tunteen, kun kirja yllättäen loppuu ja heti perään tulee se pakollinen “You’ve been listening to..”. Etenkin tämän kirjan loppusanat olisivat mieluummin kaivanneet peräänsä pitkää hiljaisuutta, jonka aikana olisi saanut rauhassa kokea sen täystyrmäyksen voiman, jonka Candlish tarinansa loppuun mäjäyttää. Miten nerokkaan pirullinen lopetus! Ensin ärsyynnyin, sitten tyrmistyin ja lopuksi suu levisi virneeseen. Olin odottanut jotain perusonnellista lopputulemaa, mutta Candlish pääsi totaalisesti yllättämään kieroudellaan. Voi kun joku tuttu lukisi tämän, että pääsisi yhdessä taivastelemaan lopetusta 😉

Louise Candlish: Our House

Louise Candlish: Our House
W F Howes 2018
Äänikirjan lukijat: Paul Panting, Deni Francis
Kuunneltu Storytelista

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.