menu Menu
Lotta Stenroos: Jossain on aina päivä
Kotimainen kaunokirjallisuus, Stenroos Lotta, Suomi, Tammi 13/05/2024 0 kommenttia
Paul Auster: Baumgartner Edellinen Tommi Kinnunen: Kaarna Seuraava

Kuvittelen miten koulun kellot soivat ja liityn pihalle ovien eteen muodostuvaan jonoon. En pysty palaamaan koululle tai en ainakaan selviä siitä hengissä.
“En mä voi mennä sinne”, yritän anella äidiltä kuin olisin menossa teloitettavaksi. “En vaan voi!”
Koetan hillitä itseni, sillä itkeminen osoittaisi vain, etten oikeasti ole sairas. Lintsaaminen on kiellettyä eikä koulusta saa olla poissa jollei ole tarpeeksi kipeä. Sekin on oltava mitattavissa, päänsärky tai vatsakipu ei riitä, pitää olla kuumetta tai muu selkeä todiste, kuten oksentaminen. Mutta minä en voi mennä kouluun, vaikken ole sairas enkä myöskään lintsari. Mitä siihen väliin jää?
Syyllinen olo ei hellitä. Tunnen syyllisyyttä siitä etten osaa kertoa mikä minua vaivaa, tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan jäädä pois koulusta vaikken ole sairas, tunnen syyllisyyttä siitä, että aiheutan vanhemmilleni jatkuvaa huolta ja olen vaivaksi.
Äiti ei anna periksi ja pakottaa minut autoon. Istun etupenkillä vapisten ja toivon, että tapahtuisi jotain, minkä vuoksi perillä ei tarvitsisi nousta autosta.

Lotta Stenroos: Jossain on aina päivä

Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Lotta Stenroosin esikoisromaanissa Jossain on aina päivä törmään taas ylisukupolviseen traumaan ja puhumattomuuden kulttuuriin. Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi -kirjan innoittamana olen pohtinut viime aikoina ylisukupolvista iloa, mutta niin vain tämä suomalaisille tyypillisempi puhumattomuuden kulttuuri puskee kirjoista yksi toisensa jälkeen. Tommi Kinnusen romaanissa Kaarna vaiettu trauma löytyi neuvostopartisaanien iskuista, Stenroosin kirjassa puhumattomaksi jäävät suvussa periytyneet mielen oireilut. Jossain on aina päivä perustuu osittain kirjailijan omiin kokemuksiin, mikä näkyy aiheen tarkkanäköisessä sanoittamisessa. Lapsen selittämätön ahdistus ja koulunkäyntiongelmat on kuvattu koskettavasti. Samalla aikuisen päähenkilön kautta aukeaa näkymä hektiseen työelämään ja erityisesti viime aikoina tapetilla olleisiin tv-tuotantoyhtiöiden kohtuuttomiin vaatimuksiin.

Riinan päivät täyttyvät ahdistuksesta ja pelosta. Hän ei halua mennä kouluun, mutta ei osaa selittää syytä ahdistukselleen edes itselleen. Kiusaamisesta ei ole kysymys, vaan jostain epämääräisemmästä tunteesta. Vatsa tulee kipeäksi jo pelkästä kouluun menon ajattelemisesta. Riina kokee, että hänessä on jotain vikaa. Ei hän tahallaan ole hankala eikä haluaisi olla vaivaksi vanhemmilleen. Siitä kaikesta syyllisyydestä olo vaan pahenee. Vanhemmat ovat neuvottomia eikä koulukaan osaa auttaa. Kodin tunnelma on jäätävä, kun lasta ei saada kouluun ja koulutyöt on järjestettävä kotona. Ja kun kouluun ei mennä, mitään kivaakaan ei voi tehdä. Riinan päivistä tulee yksinäisiä ja kolkkoja ja perheestä katoaa ilo. Etenkin äidin on hankala kohdata tyttären hätää ja hän mieluummin pakenee paikalta. Itsekin opettajana työskentelevä isä on ehkä ymmärtäväisempi, mutta keinot ovat hänelläkin vähissä. Lopulta isä päättää hakea apua lastenpsykiatriasta.

Aikuisen Riinan elämä on yhtä selviytymistaistelua. Työ tuotantoyhtiössä on stressaavaa ja vauhti hurja, mutta Riina on tottunut tiukkoihin aikatauluihin ja mahdottomiin vaatimuksiin. Töitä painetaan vaikka olisi missä maailmanlopun flunssassa. Heikot eivät alalla pärjää, joten heikkoutta ei saa missään nimessä näyttää, jos mielii jatkaa hommia jatkossakin. Kotona murrosikäinen tytär Maisa oireilee ja itkee hysteerisenä, ettei halua mennä kouluun. Riinalle tämän pitäisi olla tuttu ja empatiaa herättävä tilanne, mutta hänellä ei ole voimavaroja ja keinoja kohdata tyttärensä hätää sen enempää kuin hänen omalla äidillään oli. Äiti kyllä rientää nykyään Riinan avuksi vähän liikaakin. Äidillä on aina valmiina mielipide siitä, miten Riina voisi paremmin huolehtia kodistaan ja tyttärestään. Ainakin ikkunaan voisi laittaa verhot ja eteisessä takit järjestellä paremmin naulakkoon. Ja flunssaahan ei tule, jos syö joka päivä tyrnejä pakkasesta. Riinan romahdus tapahtuu lopulta kuvausmatkalla Norjassa, josta hänet kiidätetään suoraan Auroran sairaalan osastolle. Siellä heräillessään Riina huomaa, että paikka tuntuu etäisesti tutulta.

Koska olemme oman pojan kanssa kamppailleet hieman vastaavanlaisten haasteiden kanssa, tuntui vertaistuelta lukea tätä kirjaa. En muista toista romaania, jossa olisi käsitelty tämäntyyppistä kouluhaluttomuutta, johon ei liity kiusaamista tai muuta selkeää syytä. Romaanin lapsi-Riinan ratkaisu ongelmaan tekee kyllä surulliseksi. Hän vain päättää reipastua, päättää opetella olemaan toisenlainen, toisin sanoen esittämään reippaan roolia. Välillä strategia varmaan toimiikin, mutta aikuisen Riinan romahduksesta nähdään, että ylireippaan rooli ei kauas kanna. Kun aikuiset eivät hänen hätäänsä nähneet tai osanneet auttaa, vastuu jäi yksin lapselle. Tätä surullisena mietin, kun vahvasti samastuin lukiessa sekä lapsen että vanhemman rooliin. Vuosi sitten en ehkä olisi pystynyt lukemaan tätä kirjaa, mutta nyt olemme onneksi hyvässä tilanteessa. Reipastumista on havaittavissa täälläkin, mutta toivon mukaan se ei pelkästään ole hämäysstrategia vaan pitkäjänteisen kuuntelun ja keskustelun sekä kasvamisen ansiota. Tärkeä on ollut myös koulun tuki ja erityisesti kuraattori, jonka kanssa keskustelun poika on kokenut merkitykselliseksi. Riinan tapauksessa koulun tuki puuttui kokonaan ja hyppäys suoraan osastohoitoon tuntui liioitellun jyrkältä toimenpiteeltä. Stenroos kuvaa myös hyvin, miten aikuiset ohittavat Riinan toistuvasti puheissaan ja päätöksissään.

Stenroosin kerronta on sujuvaa, vaikkei tarjoakaan kielellistä ilotulitusta. Erityisesti dialogi on luontevaa ja tavoittaa erilaiset puheen rekisterit uskottavasti. Minämuotoinen kerronta vuorottelee vuoden 2018 ja lapsuusvuoden 1993 välillä, ja joukossa on myös otteita Riinan päiväkirjoista ja potilaskertomuksista. Riina löytää myös pinon äidilleen kuuluvia kirjeitä, jotka raottavat hänelle suvun vaiettujen asioiden arkkua. Riinan pelkäämää “pimeyttä” on ollut jo edellisillä polvilla, mutta siitä ei ole haluttu puhua. Vaikenemisen kulttuuria harjoitetaan myös Riinan työpaikalla, jossa alan epäkohtia ei uskalleta ottaa esiin oman aseman vaarantumisen pelossa. Lotta Stenroos tietää varmasti mistä puhuu, sillä hän on itse ollut vuosia töissä eri tuotantoyhtiöillä. Onneksi vaikenemisen muuri on alalla viime aikoina alkanut murtua ja johtaa toivon mukaan positiivisiin muutoksiin. Jossain on aina päivä on taitavasti sanoitettu ja tunnetasolla koskettava esikoisromaani mielen oireilusta, uupumuksesta ja haasteista tulla kuulluksi ja nähdyksi niiden takana.

Lotta Stenroos:
Jossain on aina päivä
Tammi 2024

Muissa blogeissa:
Luetut.net

* Kuuntele äänikirja Bookbeatissa

BookBeatin 45 päivän maksuton kokeiluetu uusille käyttäjille!

Kirjaluotsin lukijana pääset kokeilemaan BookBeatin laajaa äänikirjavalikoimaa jopa 45 päivää maksutta. Kokeilujakson aikana saat käyttää BookBeatia 30 tuntia maksutta. Tutustu yli 900 000 e- ja äänikirjaan ja valitse suosikkisi. Voit lopettaa tilauksesi milloin tahansa. Etu on voimassa kaikille uusille BookBeat-käyttäjille.

* Hyödynnä tarjous (KAMPANJAKOODI: kirjaluotsi)

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

äidit ja tyttäret esikoisromaani Jossain on aina päivä koulupelko lastenpsykiatria Lotta Stenroos mielenterveys puhumattomuus työuupumus uupumus


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up