Viime yönä en ollut saada millään nukutuksi. Makasin valveilla ja kelasin kaikkea mielessäni. Alkaen siitä, kun tapasimme Aucklandin lentokentällä. Loppuun saakka. En halua unohtaa mitään. Mutta en halua yksinomaan yrittää muistaa kaikkea, haluan myös elää sen uudelleen mielessäni. Kokea sen toistamiseen, vielä kerran. Sen ymmärryksen valossa, joka minulla nyt on. Pyrin olemaan oikeudenmukainen. Ja rehellinen. Ehkei se ole mahdollista. En kai voi samanaikaisesti kokea sitä ja nähdä sitä tämänhetkisestä perspektiivistäni. Tulkoon sitä, mitä tulee. Valitettavasti varmaankin vähän molempia.
Nyt talossa on kylmä. Minulla on villasukat jalassa ja torkkuhuopa harteilla. Tietokoneen akku on ladattu. Ulkona sataa ja tuulee. On aika jatkaa.

Linda Olsson: Autio ranta

Ruotsalaisesta Linda Olssonista on tullut minulle yksi niistä kirjailijoista, joiden uutuuskirjat päätyvät aina lukulistalleni. Mitenkään yllättävä kirjoittaja hän ei ole. Tiedän aina odottaa kaunista, haikean surullista tarinaa, jossa lopussa päähenkilö löytää jollain tapaa rauhan. Se on Olssonin taika: hän osaa kirjoittaa tunnelmallisia, sydämeenkäyviä tarinoita, joissa on helppo elää mukana. Kirjat myös usein sijoittuvat kauniisiin maisemiin, viettäähän Olsson puolet ajastaan toisessa kotimaassaan Uudessa-Seelannissa. Hänen uusin romaaninsa, vasta suomeksi ilmestynyt Autio ranta ei ole tästä poikkeus. Uuteen-Seelantiin ja Ranskaan sijoittuva romaani on kipeänkaunis tarina siitä, miten elämän suurimmista kolhuista selvitään.

Helga hyvästelee talonsa Aucklandissa sekä Hamilton Beachin, jossa hän on viimeisten vuosien aikana istuskellut hakemassa lohtua kaikennielevään suruunsa. On tullut aika palata Ranskaan ja käydä läpi ne kipeimmät tunteet, joiden käsittelyä hän on lykännyt nämä vuodet. Talonsa hän jättää turvallisiin käsiin. Nyt se saa asukkaat, jotka haluavat elää siellä, ei vain odotella kuolemaa. Helga matkustaa tuttuihin paikkoihin Pariisiin ja Provenceen. Paikkoihin, jotka ovat täynnä muistoja. Siellä hän kirjoittaa pitkää kirjettä elämänsä rakkaudelle Peterille, ja jättää pitkiä hyvästejä. Aucklandissa omaa päiväkirjaansa kirjoittaa Joseph, joka toivoisi Helgan vielä joskus palaavan. Helgan vanhassa talossa Joseph nauttii uudesta lähemmästä suhteestaan poikaansa Willsiin ja tämän pieneen tyttäreen, lapsenlapseensa Mayhin.

Kirjan tunnelma on alusta asti haikea, sentimentaalisuus vyöryy paikoitellen yli laidan. Helgan osuus on yhtä pitkää kirjettä, joka oikeastaan on enemmän päiväkirja kuin varsinainen kirje. Helga muistelee menneitä ja välissä raportoi tekemisistään Ranskassa. Kirjeessä on tihenevä tunnelma, jotain kamalaa tragediaa kohti ollaan menossa, ja se pitää myös lukijan varpaillaan. Aluksi kerronta laahaa paikallaan, kun Helga ei oikein pääse tarttumaan asiaansa ja toistelee miten vaikeaa on kirjoittaa kaikesta. On selvää, että hän on käynyt läpi vaikeita asioita, mutta tarkempaa tietoa putoilee pikkuhiljaa. Kestää aikansa, että tarina alkaa aueta, mutta kun kirjan kanssa pääsee vauhtiin, sitä ei malttaisi lopettaa. Luinkin kirjan yhden vuorokauden aikana, kahdessa osassa. Minulle tämä romaani ei ollut ihan parasta Olssonia, mutta tuttua ja tunnelmallista Olssonia se ehdottomasti on. Autio ranta on kauniisti kirjoitettu traaginen rakkaustarina, jonka melankoliseen tunnelmaan on helppo uppoutua.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6 – Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

Linda Olsson:
Autio ranta
Hamilton Beach (2019),
suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus 2020
Arvostelukappale

Sinua voisi myös kiinnostaa

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Linda Olsson: Sisar talossani

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Seuraa Kirjaluotsia

Autio ranta Gummerus helmethaaste Linda Olsson rakkaus suru