Nukuin kunnes heräsin enkä tiennyt kuka olin, missä ja miksi. Sillä kertaa he veivät kolme yhdeksästä elämästäni. Olin aiemmin tuhlannut viisi ja nyt minulla oli jäljellä vain yksi ainoa. He veivät ne minulta tuosta vain.

Kahdeksantoista hoitoa. Minä en muista paljon. En juuri mitään. Eivät he siitä välitä. Ihmettelen miksi minä välitän, mutta niin vain välitän. Otan asian esiin ylilääkärin kanssa, joka on paikalla juuri nyt ne kymmenen minuuttia, jotka minulle on suotu. Ylilääkäri ei ole koskaan sama. Kukaan ei halua jäädä osastolle, jolla haisevat hämmennys ja pelko. Vain jotkut hoitajat ja sairaanhoitajat ovat samoja: Zahid, Aalif, sisar Maria, Christian jonka kanssa pelaan šakkia, Lennart ja Muhammed, joka toisinaan näyttäytyy jumalana meidän kuolevaisten joukossa. Hän liikkui osastolta toiselle ja hänet kutsuttiin sinne missä oli väkivaltaisinta. Kuten sillä kertaa kun Thobias aikoi lyödä minua vain koska ohitin hänen avoimen ovensa samalla hetkellä, kun hän ajatteli vaimoaan.

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Arla Kanerva kirjoitti juuri Hesarissa (6.3.) siitä, mitä lukija saa autofikitiosta, jossa kirjailija kertoo omista mielenterveysongelmistaan. Teksti käsitteli kotimaista kirjallisuutta ja sen pohjana oli kirjallisuudentutkija Anna Ovaskan väitöskirja Fictions of Madness: Shattering Minds and Worlds in Modernist Finnish Literature. Kirjoitus osui sopivaan hetkeen, sillä olin juuri lukenut ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin autofiktiivisen romaanin Lokakuun lapsi, jossa kirjailija kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään ja saamistaan sähköhoidoista psykiatrisessa sairaalassa. Hesarin artikkelissa sanotaan, että henkilökohtaisia mielenterveysongelmia käsittelevä kirjallisuus voi tarjota lukijalle samaistumista, vertaistukea tai terapiaa sekä tuoda esiin ongelmia, joita mielenterveyden hoidossa edelleen on. Lisäksi lukemisen kautta voi avautua näkökulmia ihmisiin ja kokemuksiin, jotka ovat itselle täysin vieraita. Nämä kaikki pitävät varmasti paikkansa myös tämän koskettavan kirjan kohdalla.

Tuossa edellä mainitussa artikkelissa mainitaan myös, että kirjailijat itse ovat saattaneet pitää mielenterveysongelmiaan jopa lahjana, ei ongelmana. Mitähän tästä ajattelisi Boström Knausgård, jolta pakkohoidossa annetut sähköshokit tuhosivat omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kannalta elintärkeää aineistoa: omia muistoja. Vuosina 2013-2017 Boström Knausgård oli useita kertoja pakkohoidossa ja sai satoja kertoja sähköhoitoja, joiden tiedetään vaurioittavan muistia, mutta joita käytetään edelleen vaikeiden masennustilojen hoidossa niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Boström Knausgårdilla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö hänen ollessaan parikymppinen. Myös hänen karismaattinen mutta arvaamaton isänsä oli bipolaarinen ja usein pakkohoidossa psykiatrisessa sairaalassa. On varmasti ollut järkyttävää kuulla potevansa samaa sairautta, joka oli isän pelottavan käytöksen takana.

Kunpa tätä kirjaa voisi käsitellä ilman, että mainitsee sen toisen Knausgårdin, mutta se ei ole valitettavasti mahdollista. Minulla on edelleen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa hyllyssä, lukemattomana. Se tavallaan vetää puoleensa, mutta mitä enemmän luen tätä Lindan näkökulmaa, sitä vähemmän tekee mieli tarttua tuohon autofiktion setäpesäkkeeseen, jossa vaimon romahdusta ja mielenterveysongelmia käsitellään ilmeisen yksisilmäisesti. Lokakuun lapsi on Linda Boström Knausgårdin vastaus ex-miehensä esittämään näkökulmaan. Kun molemmat ovat loistavia kirjailijoita, tarjolla on vastaavaa kirjallista välienselvittelyä avioliitosta, urasta ja perhe-elämästä kuin Suomessa on tarjonnut Märta ja Henrik Tikkanen. Kun Linda Boström Knausgård oli vuonna 2017 vieraana Helsinki Litissä, hänen keskustelukumppaninaan oli kukas muu kuin Märta Tikkanen. Kävi myös ilmi, että Linda ja Märta ovat kirjeenvaihtokavereita. Heillä varmasti riittää kokemuksia jaettavaksi.

Vuonna 2017 Boström Knausgård markkinoi Suomessa romaaniaan Tervetuloa Amerikkaan, joka perustuu kirjailijan lapsuuden kokemuksiin. Myös Lokakuun lapsessa käsitellään lapsuuden muistoja, joista kirjan nimeen ja kanteen päätynyt muisto on yksi erikoisimmista. Linda on äitinsä kanssa vieraana ystäväperheen saaristomökillä. Illalla koko seurue päättää lähteä veneretkelle, mutta Linda hermostuu, kun ei saakaan soutaa yksin. Hän lukittautuu moneksi tunniksi huussiin ja lukee siellä vanhaa aikakauslehteä. Siinä on kuva pioneeripukuisesta tytöstä, neuvostoliittolaisesta lokakuun lapsesta. Linda haluaa olla kuin tuo tyttö, kuulua johonkin, saada jonkin viiteryhmän ja univormun, jonka taakse piilottaa oman epävarmuutensa. Hän pukeutui kommunistiseen pioneeriunivormuun jääräpäisesti monen vuoden ajan, mikä oli näyttelijä-äidille varmasti kiusallista.

Boström Knausgård käy romaanissa läpi myös nuoruuttaan, koulumuistojaan, ensirakkauksiaan ja suhdettaan kirjoittamiseen. Sitten kuvaan astuu avioliitto ja perhe, neljä ihanaa lasta. Äitiys on vahva onnellisuuden lähde, mutta sen toinen puoli on jatkuva huoli. Boström Knausgård kuvaa koskettavasti sitä riittämättömyyden tunnetta, joka syntyy siitä ettei pysty olemaan sellainen äiti lapsilleen kuin haluaisi. Kirjan kerronta on yhtä aikaa herkkää ja väkevää, yksinkertaista ja moniulotteista. Muistot pulpahtelevat epäkronologisesti ja välillä ollaan “nykyhetkessä” psykiatrisen sairaalan kaoottisessa ja painajaismaisessa tunnelmassa. On kirjassa myös lämpöä ja ihanan lakonista huumoria. Itse hekottelin esimerkiksi sille, kun Karl Ove varasi unenpöpperössä perheelle loman unelmiensa lomakohteeseen Malediiveille. Vasta perillä he huomasivatkin olevansa Malediivien sijasta Mauritiuksella. Aivan noin hajamielisesti en itse ole matkustanut, mutta vähän vastaava pettymys tapahtui joskus Azoreilla. Mieheni oli pyynnöstäni varannut huoneen toivomastani uudesta hienosta hotellista. Perillä huomasimme varauksen olevaan viereiseen 30 vuotta vanhempaan hotelliin, jolla oli lähes identtinen nimi. Loppujen lopuksi pettymyksestä selvittiin nopeasti ja loma oli upea. Niin kävi onneksi myös Boström Knausgårdin perheelle, jolle Mauritiuksen loma taisi olla yksi onnellisimmista. Sitä muistoa ei edes sähköhoito ole saanut tuhottua. Eikä se ole onneksi tuhonnut kirjoittamisen lahjaa, joka Linda Boström Knausgårdilla on selvästi hallussaan. Sen ansiosta Lokakuun lapsi on paljon enemmän kuin kirjoittajansa henkilökohtainen terapiakirja.

Helmet-lukuhaaste 2021:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 45 – Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

Linda Boström Knausgård:
Lokakuun lapsi
Oktoberbarn (2019),
suom. Petri Stenman
Like 2021
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Kulttuuri kukoistaa
Marjatan kirjat ja mietteet

Sinua voisi myös kiinnostaa

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni – Muistelma

Édouard Louis: Väkivallan historia

Tom Malmquist: Ilma joka meitä ympäröi

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Alex Schulman: Unohda minut

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Seuraa Kirjaluotsia

autofiktio helmet2021 helmethaaste kaksisuuntainen mielialahäiriö Linda Boström Knausgård Lokakuun lapsi masennus mielenterveys pakkohoito psykiatrinen hoito