Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Nyt te ehkä ajattelette, että hitto mikä loukko, hitto mikä tuppu­kylä, miten tuollaisessa paikassa voi asua? Mutta nyt puhutaan minun kotikonnuistani, minun juuristani, joita kohtaan tunnen kaikesta huolimatta lukkarinrakkautta, rakkautta jota kukaan ei ole onnistunut sammuttamaan, eivät edes valtiontele­vision tyypit. Eivät edes silloin kun he saapuivat kirkon­kyläämme ja kumi­saappaat jalassa, TV-kamera olalla haastattelivat ylipainoisia ihmisiä, jotka ostivat Lågprisistä tanskalaista porsaan jauhelihaa. Jos kauppaan tulla tupsahti joku hoikka, he zoomasivat muualle, koska eivät halunneet näyttää, että täällä asui myös solakoita ihmisiä. Vaan kyllä meitä TV-tyyppien lisäksi ylenkatsovat muutkin, edes naapurikuntalaiset kymmenen kilometrin päässä eivät ole kyenneet peittämään halveksuntaansa. He ovat aina uskoneet olevansa parempia, koska heillä on sentään rauta­tieasema ja juna pysähtyy siellä. Peggy on samaa mieltä siitä, että he kuvittelevat olevansa parempia ja haluavat sen takia ottaa meistä etäisyyttä selittämällä, että kymmenen kilometriä on todella pitkä matka ja voi miten hienoja me olemmekaan täällä ja voi miten hirveitä te olettekaan siellä, mutta kuten Peggy on myös sanonut, naapurikuntalaisten pahin painajainen olisi joutua toteamaan, että oikeasti me olemme kaikki samasta puusta veistettyjä, loppupeleissä me olemme aivan samanlaisia ja kymmenen kilometriä jopa tavan akka hurauttaa autolla kuudessa minuutissa, ellei joudu pysähtymään tiellä kolmetoista. Mutta koska naapurikuntalaiset eivät suostu tätä myöntämään, on vain todettava, että kaikki, ihan kaikki vihaavat meitä ja että me olemme sen vuoksi ypöyksin.

Itse haluaisin sanoa, että kotiseutuni on kuin pahaa unta, mutta pahaa unta joka on totta, ja kuten kaikki tietävät, siinä mikä on totta on jotakin puhuttelevaa, sama se, millä tavalla jokin on totta. Jos viha on puhdasta. Jos kurjuus on todellista. Jos haavat vuotavat yhä verta. Tässä paikassa on jotakin synkkää ja pimeää, jotakin mikä virtaa syvällä ja mitä ei voi aistia, koska sen kätkee pinta, jonka läpi te ulkopuoliset ette näe.
Varokaa.

– Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

Lina Wolff vieraili keväällä Helsinki Litissä, ja kylläpä harmitti, etten tällä kertaa päässyt paikalle. Luin aiemmin tänä vuonna hänen romaaninsa Lihan aika, joka ihastutti outoudellaan, mustalla huumorillaan ja tavallisuudesta vinoon kääntyvällä maailmallaan niin perusteellisesti, että halusin heti lukea lisää Wolffia. Ruumiit jotka hautasimme osoittautui erinomaiseksi jatkoksi tutustumiselle kirjailijan tuotantoon. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen romaani, siinä on samaa omalaatuista tunnelmaa, jossa arkinen ja absurdi kulkevat jatkuvasti rinnakkain.

Romaanin keskiössä ovat sisarukset Peggy ja kirjan kertojana toimiva Jolly, jotka kasvavat sijaisperheessä skånelaisessa pikkukylässä. Peggy haaveilee jostakin suuremmasta. Hän ahmii kirjoja, menestyy koulussa ja haluaa pois paikkakunnalta opiskelemaan. Jolly puolestaan viihtyy kotikulmillaan, tarkkailee ympärillään tapahtuvia asioita ja ihmisiä, mutta ei aina täysin ymmärrä näkemäänsä. Sisarukset katsovat samaa maailmaa hyvin eri suunnista.

Maailma, jota he tarkkailevat, ei ole erityisen idyllinen. Kylää varjostaa vuosia aiemmin tapahtunut kaksosten murha, jonka tekijän uskotaan edelleen liikkuvan vapaana. Menneisyydessä on myös muita väkivaltaisia kuolemia, itsemurhia ja synkkiä salaisuuksia. Erityisen omalaatuisen sävyn tarinaan tuo siskosten sijaisäiti, joka katsoo joidenkin ihmisten ansaitsevan rangaistuksensa. Joskus oikeus toteutetaan hänen mielestään tehokkaammin omin käsin kuin viranomaisten toimesta. Ruumiita haudataan pihamaalle ja niiden päälle istutetaan omenapuu. Vuosien kuluessa puut kasvavat ja tuottavat satoa, jonka alkuperää kaikki eivät tunne.

Wolff on asunut Madridissa, kuten minäkin, ja hänen tuotannossaan on jotakin samaa levottomuutta ja rajojen yli kulkevaa tunnelmaa, jota olen löytänyt monesta espanjalaisesta ja latinalaisamerikkalaisesta romaanista. Vaikka Ruumiit jotka hautasimme sijoittuu syvälle skånelaiseen maaseutuun, maailma ei pysähdy kylän laitamille. Etelä-Amerikka saapuu tarinaan kahden chileläisen pakolaisen mukana. Manuel ja Rafael ovat paenneet Augusto Pinochet’n diktatuuria Ruotsiin, mutta menneisyys kulkee heidän mukanaan. Heidän kauttaan romaaniin avautuu näkökulma maanpakoon, väkivaltaan ja juurettomuuteen, mutta samalla myös siihen, miten erilaiset kohtalot voivat kohdata kaikkein epätodennäköisimmissä paikoissa.

Jostain syystä myös sikala ja sikojen keinosiemennys ovat jälleen keskeisessä roolissa. Sama aihepiiri nousi esiin Lihan ajassa, ja sattumalta juuri ennen tätä olin lukenut Mariia Niskavaaran Ester, teurastajan. En tiedä, onko kirjallisuudessa käynnissä jokin salainen sikalabuumi, mutta ainakin oma lukukevääni on ollut yllättävän porsasvoittoinen.

Wolffin vahvuus on siinä, ettei hän tunnu kunnioittavan kirjallisia tai moraalisia raja-aitoja kovinkaan paljon. Vakavat aiheet, groteskit tilanteet, seksuaalisuus, väkivalta ja musta huumori sekoittuvat tavalla, joka kuulostaa paperilla mahdottomalta mutta toimii käytännössä hämmästyttävän hyvin. Usein kaikkein hirvittävimmätkin tapahtumat kerrotaan lähes lakonisesti, mikä tekee niistä entistä vaikuttavampia. Samalla sijaisäidin ympärille muodostuneessa erikoisessa yhteisössä on myös lämpöä ja yhteenkuuluvuutta, jotka tasapainottavat romaanin synkkyyttä.

August-palkittu Ruumiit jotka hautasimme vahvistaa vaikutelmaa kirjailijasta, joka kirjoittaa täysin omilla ehdoillaan. Harva romaani onnistuu olemaan yhtä aikaa synkkä, hauska, kummallinen ja ajatuksia herättävä. Kahden lukemani romaanin perusteella en vielä tiedä, mitä Lina Wolffilta voi odottaa seuraavaksi – mutta juuri siksi haluan lukea häntä lisää.

Helmet-lukuhaaste 2026:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30 – Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa.

Lina Wolff:
Ruumiit jotka hautasimme
Liken vi begravde (2025),
suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava 2026

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Donna Mobilen kirjat
Kirsin Book Club
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Lina Wolff: Lihan aika

Jonas Hassen Khemiri: Siskokset

Johannes Anyuru: Ixelles

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Seuraa Kirjaluotsia

helmet2026 helmethaaste kasvattilapset kosto Lina Wolff murha Ruumiit jotka hautasimme sisarukset Skåne