En tiedä, miksi oikeastaan tartuin taas kynääni. En enää siksi, että odottaisin paluupostia. Silti tahtoisin kertoa jollekulle, että on tapahtunut jotain kummallista, eräitä merkillisiä, ikäviä muutoksia, enkä tiedä ollenkaan mistä ne johtuvat. Ehkä se on vain väliaikaista, ehkä elämäni palaa taas ennalleen. Ehkä palaavat nekin päivät, jotka olivat kuin palkintoja, kauan sitten.

En ole matkustanut minnekään ja kuitenkin tämä kaupunki on nyt toinen. Minua sen muutos ei miellytä. Kun katson ulos, näen, että se on kuin riisuttu. Siitä on poissa kaikkein tärkein, se mikä ennen, ihan äsken vielä, teki minut voimakkaaksi ja iloiseksi. Katson maahan, katson taivaalle, ja kaikkialla on sama puute, myös silmissä, joita parveilee kaduilla ja tavarataloissa kuin ne etsisivät ikkunoista ja myyntipöydiltä kadonnutta teräänsä. Jos lähettäisin Sinulle valokuvia Tainaronista ennen ja Tainaronista nyt, sanoisit, että mitään eroa ei näy, ja niin voi olla, mutta silti minä tiedän, että kaikki on ratkaisevasti toisin.

Leena Krohnin vuonna 1985 julkaistu Tainaron on kotimaisen fantasiakirjallisuuden klassikko, joka nähdään nyt ensimmäistä kertaa näyttämösovituksena. Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 29.8.2018 kantaesitetty Tainaron on Essi Rossin ohjaama ja Rossin ja Iida Hämeen-Anttilan dramatisoima. Pääsin katsomaan esitystä tuoreeltaan perjantaina 31.8. Bloggariklubin kutsumana ja tavoilleni uskollisena päätin sitä ennen lukea Krohnin alkuperäisteoksen. Siinä on aina jotain maagista, kun luetun kautta syntynyt pään sisäinen maailma visualisoituu ja avautuu monin aistein nautittavaksi kokonaisuudeksi. Jo kirjaa lukiessa hämmästelin näytelmän työryhmän luovuutta ja rohkeutta. Miten Tainaronin ainutlaatuinen ja moniselitteinen maailma saadaan luotua teatterin lavalle? No upeasti näköjään! Kansallisteatterin Tainaron onnistuu samassa kuin Krohnin romaani: tuudittamaan katsojan omaan kotelokehtoonsa, jossa voi hetkeksi unohtaa todellisen maailman murheet ja silti kömpiä ulos himpun verran muuttuneena.

Krohnin kirjassa nimettömäksi jäävä henkilö on päätynyt Tainaroniin, erikoiseen kaupunkiin, josta hän kirjoittaa kirjeitä ystävälleen toiseen maailmaan. Kirjeisiin ei koskaan tule vastausta, mutta hän jatkaa silti raportointia merkillisestä kaupungista, jonka hyönteisen kaltaisia olentoja ja yllättäviä tapahtumia hän kuvaa ulkopuolisen tarkkailijan uteliaisuudella ja ihmetyksellä. Tainaronin vieraisiin tapoihin häntä opastaa ystävällinen mutta omalaatuinen Jäärä. Tainaron sijaitsee tuliperäisellä vyöhykkeellä ja on vaarassa tuhoutua suuressa järistyksessä. Tainaronin asukkaat tuntuvat kuitenkin olevan välinpitämättömiä lähestyvästä vaarasta ja jatkavat tavallisen epätavallista olemistaan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Tainaron ja sen asukkaat ovat jatkuvassa muutoksen tilassa, mikä tekee kertojan olon epämukavaksi. Sillä Tainaron ei ole vain paikka, se on “tapahtuma, jota kukaan ei mittaa”. Vähitellen kertoja antautuu Tainaronin monimuotoiselle rikkaudelle eikä kaipaa enää ihmisten pariin. Hän uskaltaa päästää irti kaikesta tutusta ja turvallisesta ja kääriytyy kotelokehtoonsa odottamaan omaa vääjäämätöntä muutostaan.

Toiset muuttuvat huomaamatta, vähä vähältä, toiset nopeasti ja kerta kaikkiaan, mutta kaikki muuttuvat, ja sen tähden on turha kysellä, kenen osa on paras.

Näytelmässä Tainaroniin päätynyttä ihmismuukalaista näyttelee Kati Outinen, joka jo pelkällä olemuksellaan välittää kaiken sen hämmennyksen, ihmetyksen ja pelon, jota vieraan ja omituisen ympäristön keskelle joutuneen voi kuvitella käyvän läpi. Hänen Jäärä-oppaanaan toimii muusikko Aino Venna, jonka luonnonlapsimainen ja melankolinen olemus valloittaa. Jäärä ei puhu, Jäärä tarttuu kitaraan ja laulaa. Välillä tuntuu kuin olisin jollain spesiaalikeikalla ja tuijotan Vennaa fanitytön typerän onnellinen hymy kasvoillani. Vennan näytelmää varten säveltämä musiikki vie tunnelmasta ja kielestä toiseen ja hänen trubaduurimainen esiintymisensä on niin vaivatonta, että tuntuu kuin todistaisi jotain spontaania ja intiimiä iltanuotiohetkeä. Istuin kolmannen rivin oikeassa laidassa ja yhdessä vaiheessa tällainen maaginen iltanuotiohetki tapahtui suoraan edessäni. Tuo kohtaus kiteyttää hyvin sekä Krohnin kerronnan että näytelmän ristitiitaisen tunnelman: leppoisa ja tunnelmallinen hetki saa uusia ulottuvuuksia, kun selviää että kukkulalla kauniina tuikkivat valot ja laulussa kuvatut tuikkeet ovatkin polttouhreja, olentoja jotka sytyttävät itsensä tuleen herättääkseen tainaronilaiset unesta. I wanna set myself on fire..

Kansallisteatteri: Tainaron. Lavalla Aino Venna ja Kati Outinen. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko.

Lavalla Aino Venna ja Kati Outinen. Kuva: Kastehelmi Korpijaakko.

Outisen ja Vennan lisäksi lavalla huomiosta kilpailevat pienet tainaronilaiset, mekaaniset ötökät, jotka surisevat menemään omia ennalta-arvaamattomia reittejään välillä seiniin ja esineisiin törmäillen. Pikkuötökät tunnistin La Cucaracha -lautapelin ötökkäroboteiksi. Pojan kanssa joskus pelasimme tuota peliä ja kiljahtelimme kun torakka eteni pelilaudan sokkeloissa “oman mielensä” mukaan. Nyt teatterissa huomasin pidättäväni hengitystä, etteivät pienet valoa tuikkivat tainaronilaiset joutuisi ison ihmismuukalaisen tallomiksi. Lavaa koristavat myös värikkäät rihmastot ja katosta roikkuu valaistuja lasipulloja, joista tuli mieleen oma “Tainaron-kokeiluni” kotona. Juuri edellisiltana olin saanut toteutettua projektini: pullopuutarhan eli lasipulloon suljetun ekosysteemin. Siellä sademetsän kasvit elävät omaa elämäänsä luonnon kiertokulkua noudattaen. Ehkä me ihmisetkin olemme jonkun toisen olennon perspektiivistä katsoen suljettuna omaan minimaaliseen pulloomme.

Krohnin romaania lukiessa nautin sen kauniista kielestä, outouden ja tuttuuden suloisesta sekamelskasta ja merkityksiä täynnä olevasta merkillisyydestä. Kansallisteatterin näytelmän päättyessä kanssakatsojien supinat kiteyttävät olennaisen: “En tajunnut tästä mitään, mutta tämä oli ihana!” Erityismaininta myös näytelmän kestosta. Kun sekä elokuvat että näytelmät tuntuvat nykyään venyvän monituntisiksi spektaakkeleiksi, oli vaihteeksi virkistävää uppoutua kompaktin puolitoistatuntisen ajaksi toiseen maailmaan ilman väliaikakeskeytystä ja istumalihaksen puutumista. Koko loppuillan päässä soi korvamatona Hän katsoo kukkia, mutta kukat katsovat aurinkoa.. Kyseisestä biisistä löytyy myös musavideo, jossa pääsee näytelmän tunnelmaan: Älkää luottako kukkiin.

Leena Krohn: Tainaron

Leena Krohn: Tainaron: Postia toisesta kaupungista
WSOY 1985

Kirjastolaina


TAINARON
KANSALLISTEATTERI PIENI NÄYTTÄMÖ 31.8.2018
KANTAESITYS 29.8.2018

ESIINTYJÄT Kati Outinen ja Aino Venna

OHJAUS Essi Rossi
DRAMATISOINTI Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
ESITYSDRAMATURGIA Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
LAVASTUS JA VALOSUUNNITTELU Milla Martikainen
VIDEOIDEN SUUNNITTELU JA TOTEUTUS Milla Martikainen ja Aino Venna
PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen
MUSIIKKI Aino Venna
ÄÄNISUUNNITTELU Pauli Riikonen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen
ROBOTTIEN SUUNNITTELU Iiro Tujula
ROBOTTIEN RAKENNUS Iiro Tujula ja Mikko Murtomaa

KUVAT Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

Näin esityksen Kansallisteatterin Bloggariklubin vieraana. Kiitos unohtumattomasta illasta!

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.